Satu Grönroos: Lumen syli

Satu Grönroos: Lumen syli:
Atena (2012)
311 s.
Pisteitä: 3/5

"Miten voi aloittaa alusta, kesken elämän. Pitäisikö meidänkin, minun ja poikien.

-Vaihtaisin säveltä, aloittaisin uuden laulun, äiti toisti samaa kuin Penan levysoitin silloin kun neula jumitti. - MIllaista olisi, kun ei tarvitsisi ajatella huomispäivää? Voisi rakastua jälleen, eikä silloin olisi yksinäinen hetki tää, kun hiljaista on, kun hämärtää, äiti haaveili."

Kahden ihmisen, lapsen ja aikuisen, menetykset, paha olo. Kaipuu rakkauteen, parempaan.

Tuttu: Grönroosin kirja on monella tapaa tuttu. Se on turvallinen, helposti lähestyttävä, istuu hyvin suomalaiseen kaunokirjallisuuteen. Lumen syli on tuttu aiheiltaan, kieleltään, kerronnaltaan, ja epäilemättä tuttuus toimii. Se sopii sellaisiin hetkiin, kun kaipaa hyvää luettavaa, kun ei jaksa etsiä uutta, erikoista mutta kiinnostavaa, se sopii lyhyisiin lukuhetkiin, iltaiseen rauhoittumiseen. Mutta on tuttuudella, turvallisuudella se toinenkin puoli: kokemus siitä, että tämän olen lukenut ennenkin. Mieleeni muistuu monta samankaltaista, lähimpänä Kinnusen Neljäntienristeys: kirjan tunnelma on kuulas, rauhallinen, suomalainen, mutta silti kaipaan persoonallisuutta, jotakin, joka koskettaa.  Perhetarinat ovat suomalaiselle lukijalle tuttuja, samoin ne kertomukset, joissa opettaja on yhtäkkiä raskaana, lapsikertoja tuntuu sekin vanhalta tuttavalta, kaksi kertojaa - no, ne, jotka ovat aiempia tekstejäni lukeneet, tietävät, että moniin kertojiin olen eritoten kyllästynyt. Lumen sylissä taistelee kaksi tuttuuden puolta, turvallinen ja helposti lähestyttävä sekä kulutettu, persoonaton. En suinkaan moiti Grönroosia huonoksi, mutta itse en osaa pysähtyä tuttuun, liiaksi kerrottuun. Kaipasin romaanilta jotakin, jotakin määrittelemätöntä.

Helppo: Niin, Lumen syli on helppo. Se on helppo ottaa mukaan, se viihdyttää rauhallista aikuislukijaa, kuvittelisin, koskettaa tarpeeksi muttei ahdista liikaa. Tuttua on helppo lähestyä, ja Grönroosin vahvuutena on kieli: tämä on helppolukuista, kieli ei kangertele vaan kulkee tasaisena, kirjan tahdissa, kirjan luonteeseen sopivana. Omaperäisyyttä kaipasin kieleenkin, kun tuntuu, että nämä tietyntyyppiset romaanit toistavat itseään ja toisiaan rakenteissa ja kielessä, juonessa ja kerrontaratkaisuissa.

Lapsen oireilu: Lumen syli muistuttaa, että aikuisten tehtävä on tarkkailla lapsia. Romaanissa Kaarina muistuttaa Helmin äidille, ettei aikuinen voi koskaan olla liian kiinnostunut lapsestaan. Työ- ja opiskeluhommien kautta olen kyllä huomannut, miten ahdistuneita ja huonosti voivia osa nuorista on. Miksi pahaa oloa ei huomata aiemmin? Miksei oireilua, kertomuksia, katseita, juttusille jäämistä oteta tosissaan?

Henkilöt: Grönroosin romaanissa ristiriitaista ovat henkilöt: toiset ovat kiinnostavia, toiset hieman kuluneita. Lapsikertoja ja opettaja ovat sinällään tavallisia, samankaltaista on tullut luettua ennenkin, vaikka Grönroos heistä kauniisti kirjoittaakin. Minä kiinnostuin enemmän sivuhenkilöistä, heidän sisäisistä ristiriidoistaan: äidistä, joka tiukan kuorensa alla on paitsi yksinhuoltaja myös seksuaalisesti ja uskonnollisesti vapautunut nainen. Äidin lailla Pena, laiska nuori mies, rikkoo aikalaista miesstereotypiaa, sukupuoliroolia, hellittelee kuitenkin sisartaan, vaikka kaupunkilaisena ei työntekoon ryhdy. Helmiä ja Kaarinaakin tekisi silti mieli lohduttaa, tarjota heille jotain hyvää, kun maailma ei sitä tunnu tarjoavan. Miksi meidän on niin vaikea nähdä, jos toisella on huono olo, ja tarjota sitten apua?