 |
| Raisa Lardot: Pikku äiti WSOY 2003 |
Pikku äiti alkaa äidin hautajaisista. Romaanin minäkertoja aistii, ettei äiti edes haudan takaa halua häntä lähelleen. Suru ja kauna kietoutuvat toisiinsa. Pikku äiti on yritys hahmottaa tarinaa edesmenneelle äidille, joka oli yhtäältä väkivaltainen ja pelottava, toisaalta vakavasti traumatisoitunut, muiden kaltoinkohtelema nainen.
Lardot käsittele romaanissaan taitavasti sekä äitiyttä että tyttäryyttä. Tyttäryys painottuu teoksen ensimmäisessä osassa, jossa minäkertoja kuvaa tuntojaan väkivaltaisen, vähättelevän, mitätöivän äidin lapsena. Tähän osioon uskon monen voivan samastua. Minä laitoin muistiin lukuisia kohtia, mm. tämän:
Jo romaanin alussa ilmenee, ettei minäkertoja tiesä äidistään paljoakaan. Tämä on vain ynähdellyt yksittäisiä asioita elämänhistoriastaan. Niinpä minäkertoja ottaa kuvittelun osaksi historiansa hahmottamista. Tapahtuiko näin vai näin? Minäkertoja haluaisi tietää ja muistaa, mutta äiti vetää suun viivaksi.
Romaanin minäkertoja kuvailee perhettään ongelmalliseksi mutta yhdessä asiassa he olivat hyviä: vaikenemisessa. Lardot kirjoittaa:
Nielaisin tappajaäidin syvälle sisääni ja ajattelin, että kuoletan aiheen sillä tavalla. Asioiden nielaiseminen ja salass pitäminen olivat niitä harvoja taitoja, jota perheessämme oli harjoitettu menestyksellä aina. Mutta myrkky on myrkkyä, se syövyttää ihmistä sisältä päin ja teke vaivalloiseksi olon. On lopulta pakko oksentaa kerralla kaikki ulos.
Kun tytär julkaisee kirjan pakolaisuudesta, äiti katkaisee välit, ei halua enää nähdä.
Romaanin jälkimmäisessä osassa tilaa annetaan äidin tarinalle. Nuorena miehen mukaan lähtenyt, sitten jatkosotaa Suomeen paennut äiti jäi lapsikatraan kanssa yksin, kun mies ensin kävi vieraissa ja sitten kuoli vankileirille. Suomi ei ota vepsäläisnaista hyvin vastaan vaan tekee selväksi sen, ettei venäjänsukuisia maahan haluta. Lardot ilmaisee selvästi, miten huono-osaisuus ja krooninen alemmuudentunn vaikuttavat äitiin ja tämän tapaan olla maailmassa.
Keskeinen osa äidin tarinaa ovat muukalaisuuden tunne ja Suomessa kohdattu rasismi. Aksentti, vieraat tavat ja ulkonäkö saavat naapurit kavahtamaan äitiä. Vain ruuanlaitossa äiti uskaltaa välittää lapsilleen omaa kulttuuriaan.
Kun äiti vanhenee ja sairastuu, roolit kääntyvät. Minäkertoja astuu uudelleen äitinsä elämään ja huomaa, ettei tämä enää muista kirjaa ja välirikkoa. Kun minäkertojalle paljastuu, että äiti voi huonosti, on likainen ja asuu keskellä kaaosta, ryhtyy tytär sisarineen auttamaan. Äiti kuitenkin huomaa, että kyse on ennen kaikkea kulissien pystyttämisestä. Vasta vanhainkodissa, kuoleman jo lähestyessä, tytär pystyy toisinaan näkemään äitinsä äitinä ja haavoitettuna ihmisenä.
Vaikka Lardot kuvaa äitinsä tarinaa lopussa lempeästi ja ymmärtäen, hän kirjoittaa myös siitä, miten vaikea väkivallan kokemuksista on päästä eroon.
Tietoisella tasolle pystyn analysoimaan äitiä näin. Katsomaan häntä suurennuslasin läpi kuin outoa, mutta juuri siitä syystä niin kiehtovaa olentoa. Mutta vain tietoisella. Ja vain jälkeenpäin.
Lapsuudessani vain pelkäsin. Ja rakastin. Pelkäsin ja rakastin samalla kertaa.
Ja kuitenkin kaiken keskeltä hahmottuu tarina pakolaisnaisesta, jonka olisi pitänyt saada elää toisenlainen elämä omassa yhteisössään. Sen sijaan hän tuli miehensä, yhteisönsä, kotimaansa, kulttuurinsa, kielensä, naapuriensa ja lastensa hylkäämäksi.
"Hänen olisi pitänyt voida saada elää kaunis pieni elämä", Lardot kirjoittaa, ja tämä tiivis virke kuvastaa, miten toisella tavalla kaikki olisi voinut mennä, jos..
Kommentit
Lähetä kommentti