Kun luin Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin Maailmojen loput -esseekokoelmaa, provosoiduin kirjoittajien tavasta arvottaa kirjallisuutta. Teos korostaa postmodernistisen, kokeilevan, rakenteella ja kielellä leikkivän kirjallisuuden merkitystä ja pitää sitä esimerkiksi juonivetoista kirjallisuutta parempana.
Vaikka olen itse lähtöisin korkeakoulutetusta perheestä ja olen itsekin suorittanut maisterintutkinnon (suomi, kirjallisuus), en lämpene elitistiselle kirjallisuudelle tai kirjallisuuskäsitykselle. En pidä ajatuksesta, että olisi olemassa yksi tai muutama hienompi tapa, jolla ajatuksiaan voi jäsentää, ja että ne toiset olisivat jollakin tavalla yksinkertaisia, lukijaa halveksuvia tai heidät pettäviä teoksia. Uskon, että jokaiselle genrelle on oma paikkansa, sillä ihmiset lukevat eri tarpeisiin. Toiset kaipaavat korkealentoista sivistyssanasuota, johon upota, toiset tarvitsevat selkeän, jämäkän rakenteen ja jotakin tuttua, johon turvautua. Tässä kohdin minun on kai aika nöyrtyä ja antaa tunnustusta myös Juha Vuorisen kirjoille, joita olen kovin usein moittinut mutta jotka ovat saaneet monet ei niin aktiiviset lukijat lukemaan.
En voinut olla ajattelematta Sinikka Vuolaa ja Tommi Melenderiä, kun luin Jaana Seppäsen Outokuoriaiset-esseekokoelmaa. Tahtomattanikin pohdin, että tämä on nyt sitä, mitä elitistisissä (tai ainakin korkeastikoulutettujen, paljon lukeneiden, kieliä osaavien, ehkä usein varakkaidenkin ihmisten) kulttuuri- ja kirjallisuuspiireissä arvostettaisiin. Seppänen ei selittele vaan leikittelee kielellä ja tyyleillä, ottaa haltuunsa analyysinkohteidensa tyylikeinot, viittaa toisiin taideteoksiin, viljelee sivistyssanoja ja hyppii rohkeasti kielestä toiseen. Niin - tämä on kai sitä, mikä välttelee kaikkea kaupallistettua, turvallista, tuttua, ennalta-arvattavaa, ja on siten niin kiehtova lukukokemus niille, joita tuttuus ahdistaa.
Outokuoriaiset on hieman outo teos. Se on itsekin kuin outokuoriainen - biologisia kokoelmia tuhoava hyönteinen - sillä se tuhoaa totuutta ja välillä valhettakin. Seppänen käsittelee teoksessaan teemoja ja taideteoksia, jotka puhututtavat totuudenjälkeisessä ajassa, ja pohtii, onko totuutta olemassa ja mihin valhetta tarvitaan.
Outokuoriaiset oli minulle paikoin lähes yhtä inhottava kokemus kuin se hetki, jolloin löytää keittiöstään sinne kuulumattomia hyönteisiä. Aika monesti teki mieli vain sulkea kaapinovi tai jauhopussi ja unohtaa sinne hyönteiset ja koko teos. Samanaikaisesti tuntui kuitenkin välttämättömältä toimia ja lukea Outokuoriaiset loppuun - saada ehkä jotakin tolkkua asiaan tai ainakin siivota tuholaiset pois mielestä ja lukulistalta.
Minua vieraannutti Outokuoriaisissa se, minkä ajattelen monia kiehtovan: Seppäsen kieli. Seppänen ei tavallaan rönsyile mutta kuitenkin lauseet lavertelevat ja kiemurtelevat, ja pysyäkseen mukana tekstissä lukijalta vaaditaan aika paljon. Etäännyin jo pelkästään siitä, etten tuntenut kaikkia niitä kulttuuriteoksia (kirjoja, teorioita, elokuvia), joihin Seppänen teoksensa pohjaa. Vielä enemmän minua kuitenkin häiritsi kieli, joka vilisi sivistyssanoja ja abstrakteja lausekkeita kuin metsäpolku muurahaisia. Friktio, emootio, human interest, informatiivismarkkinoinnillinen.En innostu myöskään kielillä leikittelemisestä, latinankielisistä lausahduksista tai ranskankielisistä värssyistä. Kaikkea ei tarvitse kirjoittaa auki, mutta koin ahdistavana sen, että tekstien ymmärtäminen, monisävyisyyden tunnistaminen ja intertekstuaalisten (toisiin teoksiin viittaavien) viitteiden havaitseminen vaatii Outokuoriaisissa niin paljon sivistystä. Jäin jumiin myös siihen, etten aina tiennyt, miten Seppäsen tekstejä lukea. Kirjoittaako Seppänen totta? (Tuskin.) Kuuluuko tekstiä lukea niin kuin siinä lukee vai onko sanoma rivien välissä? (Ehkä rivien välissä.)
Outokuoriaiset on teos niille, jotka haluavat tutustua esseistiikkaan, nauttia intertekstuaalisista viitteistä ja pohtia totuuden ja valheen rajaa. Seppäsen teos on kieli- ja kirjallisuustaitoisille kulttuuri-ihmisille - minun tekee mieli sulkea itseni tuosta ryhmästä pois, mutta huomaan, että koulutukseni ja osaamiseni myötä väistämättä ryhmään kuulun.
Jaana Seppänen: Outokuoriaiset
WSOY 2019
302 s.
Pisteitä: 3/5
Kommentit
Lähetä kommentti