 |
Sinikka Vuola & Tommi Melender:
Maailmojen loput
WSOY 2018
296 s.
Pisteitä: 4/5
|
Maailmojen loput on siinä mielessä kummallinen teos, että pidän siitä kovasti, vaikka en ole sen kanssa aina samaa mieltä. Romaanien loppuja käsittelevä esseeteos on Vuolan ja Melenderin vuoropuhelua: teoksen alku koostuu esseistä, joissa kirjoittajat käsittelevät vuorotellen loppujen kirjoittamiseen ja lukemiseen liittyviä teemoja. Romaanin toinen osuus koostuu miniesseistä, joissa Vuola ja Melender analysoivat ja tulkitsevat suhteellisen tunnettujen romaanien lopetuksia. Teoksen erityinen vahvuus on sen kaunis, monipuolinen suomi: ihailen sekä Vuolan että Melenderin analyyttista, vahvaa ilmaisua ja syvällistä tapaa jakaa lukukokemuksensa ja tulkintansa lukijoille.
En kuitenkaan pysty sietämään sitä, miten Maailmojen loput erottaa, tahallisesti tai tahtomattaan, hyvän kirjallisuuden huonosta. Sekä Vuola että Melender tuovat avoimesti esiin sen, että he toivoisivat postmodernille, rajoja ja genrejä rikkoville romaaneille enemmän arvostusta. Romaanihistorian perinteisiin nojautuvat romaanit näyttäytyvät Maailmojen lopuissa vähäarvoisimpina: esimerkiksi juonivetoisista romaaneista puhutaan niin, että ne ovat kerran luettavia, ratkaisun jälkeen arvonsa menettäviä teoksia. En pysty samastumaan tähän tulkintaan, joka vähättelee ns. viihdekirjallisuuden lukijoita ja heidän kykyään valita itselleen sopivaa taidetta. Vuolan ja Melenderin puhetapa heijasteleekin kirjallisuuselitismiä, jossa erilaiset tavat kirjoittaa ja lukea asetetaan hierarkkiseen asemaan.
Tästä en kuitenkaan aio pahastua pahemmin: on totta, että ravistelu tekee kirjallisuudelle hyvää. Maailmojen lopussa pohditaan sitä, että varsinkin suomalainen kirjallisuus roikkuu realismissa: perinteisesti eniten myyvät kirjat, joissa on kronologinen sukutarina (mielellään toisella maailmansodalla höystettynä). Kokeellista kirjallisuutta ei meillä kovin paljon julkaista. Havainto on tärkeä. Toisaalta päädyin pohdiskelemaan tähän syytä poikaystäväni kanssa. Hän toi esiin toisen tärkeän havainnon: suomalainen kirjallisuus on vielä nuorta, kansallinen lukutaito vielä sitäkin nuorempaa. Onko kirjallisuudellamme ollut aikaa kehittyä yhtä kokeilevaksi kuin niillä alueilla, jossa kirjallisuutta on julkaistu vuosisatoja kauemmin?
Nautin Maailmojen lopussa erityisesti siitä, että vaikka esseiden fokuksessa on romaaniloppujen tulkitseminen, siis lukeminen, tuntuu koko ajan siltä kuin Vuola ja Melender kirjoittaisivat nimenomaan kirjoittamisesta. Romaanien vahva analyysi ja tulkinta saavat lukijan miettimään, miten omia tekstejään voisi lopettaa paremmin. Maailmojen loput ei koskaan lässähdä juliacameronmaiseksi opasteokseksi, jossa lukijalle toistellaan itsestäänselviä ja toisaalta täysin höpsähtäneitä vinkkejä. Sekä lukemisen että kirjoittamisen ohjeet muotoutuvat ikään kuin esseiden rinnalla - tai ehkä niiden takana.
Vuola ja Melender mainitsevat teoksessaan, että Maailmon loput pyrkii osaltaan purkamaan taiteilijamyyttiä. Kiinnostavia kirjoittamisen vinkkejä teoksesta toki saa, mutta ihan täysin en tämän tavoitteen toteutumista näe. On nimittäin yllättävän vaikea sietää sitä, että teos sanoo purkavansa taiteilijamyyttiä mutta kertoo tekstin lopettamisesta näin:
Odottamattomat loput syntyvät ehkä sattumalta: jokin naksahtaa kirjailijan päässä tavalla, jota ei ole tapahtunut koskaan ennen. On toivottava sattumaa ja autettava sitä toteutumaan.
Pohdittavaksi jää, onko vuoropuhelun lopetusosuus tahallisesti lässähtävä - ainakin minä hymähdin huvittuneesti sen kliseisille ilmauksille.
Lillukanvarsia poimimassa
Vaikka nautin Maailmojen lopusta ja sen erinomaisen ansiokkaasti kielestä suunnattomasti, kerran olen oikeasti aikeissa alkaa riidellä Tommi Melenderin kanssa. Se tapahtuu sivulla 128, kun Melender kirjoittaa kirjallisuuskritiikistä näin:
Näin aikoina kirjallisuuskritiikillä on korostunut tarve etsiä teoksista jotain epäilyttävää. Luin hiljattain Helsingin Sanomien arvostelun Tommi Kinnusen Pintti-romaanista, jossa kriitikko kehui Kinnusen tapaa rakentaa hienoja naishahmoja. Samalla hän näpäytti kirjailijaa yhdestä onnettomasta sanavalinnasta. Saunakohtauksessa naiset "supsuttavat toisilleen kaipuunsa ja haaveensa". Kriitikon mielestä "supsuttaa" on alentuva ja höpsöttävä naisverbi. Minun kovissani "supsuttaa" on onomatopoeettinen ilmaisu, joka jäljittelee moottorin ääntä (tsut-tsut) ja stereotyyppisesti ajateltuna pikemminkin maskuliininen kuin feminiininen verbi. Ehkä olen väärässä. Yhtä kaikki näinä aikoina myös hutiin luetuista romaaneista saa aikaan nasevaa kritiikkiä, kun löytää tekstistä jotakin sellaista, mikä yleisesti tunnustetaan epäilyttäväksi. Voisin kuvitella, että Maailmojen lopussakin näyttää pahalta, kun vuoropuhelun viimeisen sanan sanoo kahdesta keskustelijasta se, jolla on Y-kromosomi.
Teen tässä sen, mitä Melender näyttää eniten kammoavan: tartun yksittäisiin virkkeisiin, yksittäisiin sanamuotoihin, ja esitän kritiikkini siitä, miten metateksti Maailmojen lopun vastaanotosta toteutuu Melenderin epäilemällä tavalla.
Aloitetaan katkelman ydinajatuksesta. Melender kyseenalaistaa nykyisen kirjallisuuskritiikin tason: yllä oleva katkelma antaa olettaa, että kirjallisuuskriitikot - ja varmaan myös bloggaajat - tarttuvat lillukanvarsiin, etsivät etsimällä teoksesta vikoja ja lyttäävät teoksen yksien onnettomien sanavalintojen perusteella. Melenderin tekstissä syntyy kuitenkin ristiriita, johon en lukijana pysty olemaan tarttumatta: samalla, kun Melender syyttää journalisti Noora Vaaralaa yksityiskohtiin takertumista, hän itse, tuttavani huomiota lainaten, typistää Vaaralan onnistuneen kirjallisuuskritiikin sen yhteen huomioon.
Onko yksityiskohdilla sitten väliä? Vuolan ja Melenderin mukaan on -
Melenderin mukaan väliä on myös sillä, että teos jatkaa elämistään lukijan tietoisuudessa: katkelman edellä hän puhuu siitä, miten teos jatkaa elämäänsä lukijoiden tajunnassa, jälkihehkuna tai jälkikohinana. Tähän lauseeseen suhteutettuna tuntuu kummalliselta, että Melender uskaltaa viitata hutiin lukemiseen, siis siihen, että kirjailijan aikeista tietämätön lukija tulkitsee teoksen väärin. Mutta onko olemassa yhtä ainoaa oikeaa tulkintaa? Voiko postmoderneja teoksia käsittelevässä kirjassa antaa olettaa, että jonkun toisen tapa lukea on oikein, jonkun toisen taas väärin? Onko holistinen lukutapa aina mikrolukutapaa todenmukaisempi? Haluan myös kysyä, mikä merkitys on sillä, että Melender viittaa katkelmassaan nimenomaan naisjournalistin kirjoittamaan arvioon. Melenderin ja Vaaralan välillä syntyy valtasuhde, jossa toinen arvioi sitä, onko toisen sanatason analyysi onnistunutta.
Melenderin uhriutumisessa on kiinnostavaa sekin, miten hän omaan positioonsa viittaa. Sen sijaan, että hän tunnustaisi oman valta-asemansa miehenä, hän piilottaa mieheytensä kokokaan. Parafraasi se, jolla on Y-kromosomi häivyttää tekijän sukupuolen ja korostaa biologista sattumaa. Välttämällä mies-sanan käyttöä hän ei suostu puhumaan sukupuolesta, ja kolmannen persoonan valinta osoittaa, ettei hän suostu asettumaan itse (valkoisen) miehen asemaan.
Minun valintani tarttua Maailmojen loppujen yksityiskohtaan on tietoinen: kieltäydyn asettumasta positioon, johon teos - tai reippaammin: Melender - minut yrittää työntää. Luettuani lähes 300 sivua siitä, miten postmodernia kirjallisuutta ja genrelajeja ylittäviä teoksia tulisi arvostaa enemmän, en suostu kirjoittamaan postausta, jossa etenen kaavamaisten rakenteiden mukaan. En halua ohittaa yksityiskohtia myöskään kielitieteilijänä: kielen ja kirjoittamisen ammattilaisena minäkin tiedän, miten paljon sanat, virkkeet ja puhetavat rakentavat maailmaa. Yksittäiset katkelmat voivat luoda koko teokselle pohjavireen, ehkä jopa Melenderin ja Vuolan paljon käyttämän varjokertomuksen. Kokonaisvaltaisesta, koko teosta ymmärtävästä tekstistä kieltäytymällä osoitan olevani myös feministi, jolla on oikeus ja velvollisuus keskusteluttaa ympäristöään siitä, miten sukupuolten välinen valta näkyy piiloisena niissäkin teksteissä, joista vallan epäsuhtia ja valkoisen miehen horjuntaa ei ehkä osaisi muuten etsiä.
Kiinnostavaa. Saan tämän kirjan käsiini näinä päivinä.
VastaaPoista