Sivutiellä

  SV: väkivalta, trauma, r/iskaus Édouard Louisin romaani Väkivallan historia käsittelee traumaa ja raiskausta, sitä, miten uhrin tarinaa kerrotaan ja miten uhrin läheiset ja yhteiskunta väkivallasta puhuvat. Tämä kirja on raaka ja triggeröivä, en suosittele herkimmille, mutta silti siitä tuli yksi lempikirjoistani, niin taitavasti Louis traumasta kirjoittaa. Minulle Väkivallan historiassa tärkeää oli se, miten se käsittelee traumaa ja väkivallan merkitystä yksilö- ja yhteiskuntatasolla. Jo romaanin alkupuolella Louis kirjoittaa, miten oikeusprosessi pakottaa uhrin kertomaan tarinaansa yhä uudestaan, ja samalla, kun hänet määritetään tarinansa kautta, hän ei pääse osalliseksi tarinan todellisuuden arvioinnissa. Louisin romaanissa äärimmäisen kiinnostavaa ovat sen kertojavaihdokset. Kuka puhuu ja kuka kertoo? Teos alkaa kohtauksella, jossa Édouard salakuuntelee siskoaan, joka puhuu veljensä raiskauksesta. Sisko onkin äänessä yhtenään: toisaalta siskon ääni tuntuu sijaisstraumatisoitunee

Vappu Kannaksen romaani Kirjeitä Japaniin on minulle henkilökohtaisesti tärkeä: olen menettänyt viime vuosia, Kannasta lainatakseni, ystäviä kuin jotkut hanskoja. Osan kanssa ero on ollut prosessi, toisista olen luopunut jo nuoruudessani. Ystäväerot sattuvat kamalasti, enkä ole aiemmin lukenut niistä paljoakaan. Loogisesti ajateltuna: jos minä olen menettänyt nämä asiat, on hänenkin täytynyt menettää jotain. Tulen siihen johtopäätökseen, että hän on menettänyt minut. Kannaksen romaanissa nimetön kertoja kirjoittaa kirjeitä Japanissa asuvalle ystävälleen ja reflektoi, mitä tunteita ystäväero herättää. Keskeisenä osana Kannaksen romaania on ystävien aiemmin tekemä matka, jonka päätteeksi ihmissuhde on alkanut hapertua.  Luin Kannaksen romaanin kanssa samanaikaisesti Lintukodon rannoilta -artikkelikokoelmaa, jonka teksteissä analysoitiin saaren merkityksiä suomalaisessa kirjallisuudessa. Tässä postauksessa pohdin, artikkelikokoelmaan nojaten, millaisia merkityksiä saari saa Kirjeitä Japan

David Diop: At night all blood is black Englanniksi kääntänyt Anna Moschovakis 145 s. Farraur, Straus & Giroux 2020 Mikä on paras lukemasi sotaa, sota-aikaa tai sodan aiheuttamia traumoja käsittelevä kirja? TW: rasismi, väkivalta, seksuaaliset metaforat En yleensä lue sota-aiheisia teoksia, mutta David Diopin teos At night all blood is black kiinnosti. Hyvä lukukokemus se olikin: raaka mutta herkkä, ja varsinkin alku kuvasi sotaa muuten kuin toiminnallisena ryskeenä. Diop käsittelee romaanissaan sodan ja rasismin aiheuttamia traumoja. Ndiaye on todistanut ystävänsä verisen kuoleman; ystävä on pyytänyt häntä lopettamaan ystävän kärsimykset, mutta Ndiaye ei siihen kyennyt. Diop tutkii syyllisyyttä ja hyvitystä ja toisaalta kostoa, mielenterveyden pirstaloitumista. Vaikka Ndiayen toiminta näyttäytyy inhottavana, Diop toteaa romaanissaan, että kaikki sotivat ovat hulluja: normaalimpaa on pelätä kuin juosta päättömästi rintamalla. Diop tutkii kauniisti joskin hieman lyhyesti sitä, miten

Luen nykyään kovin vähän mieskirjailijoiden teoksia, ja erityisen synkästi suhtaudun (jo edesmenneiden) ikämiesten teoksiin, mutta Julio Cortázarin novellikokoelma Tuli on kaikki tulet oli positiivinen yllätys. Anu Partasen suomennos on loistava: kerronta on tyylikästä, sujuvaa ja taiteellista, ja sanavarasto on rikasta. Kokoelman avausnovellissa "Etelän moottoritie" Pariisiin johtava moottoritie on ruuhkautunut. Liikenne pysähtyy. Alkaa kantautua huhuja onnettomuuksista, ja liikenne seisoo. Ärsyttävää tilannetta seuraa nimetön insinööri, jonka toimitaa kuvataan ulkoisesti: hän kiertelee autoletkassa, yrittää keksiä tekemistä helteisenä kesäpäivänä. Oudoksi tilanne muuttuu, kun liikenne ei palaudukaan ennalleen vaan jatkuu päivästä toiseen samana: autot seisovat, minnekään ei pääse, ruoka loppuu, ihmiset alkavat muodostaa ryhmittymiä, jotka pyrkivät ohjaamaan toimintaansa.  Novellia lukiessa ei voi olla ajattelematta koronakriisiä: sitä, miten tilanne ensin näyttäytyy sellais

Onko kaunokirjallisuuden lukeminen todellisuuspakoa vai sittenkin todellisuuden tietämistä ja tiedon lisäämistä? Tätä mietin, kun luin Minna Salamin Aistien viisautta (S&S 2020, suom. Sini Linteri).  Afropolitanistisessa, feministisessä esseeteoksessaan Salami uudelleenrakentaa käsitystämme tiedon luonteesta ja purkaa samalla europatriarkaalista, Eurooppa- ja mieskeskeistä maailmankuvaa. Salami käsittelee tietoa aistivoimaisena ja tarinallisena ilmiönä ja nojaa ajatuksensa afrikkalaisglobaaliin tapaan jäsentää maailmaa. Nautin teoksesta suunnattomasti. Kun alkukankeuden jälkeen pääsin mukaan tekstiin, nautin ajatuksesta, että tietäminen ei ole vain objektiivista luonnontieteellistä vaan kommunikatiivista, kehollista ja naisellista. Eurooppalaisena valkoisena minun on purettava käsityksiäni siitä, mitä ovat tieto, oikeassa oleminen ja niihin liittyvät syrjivät rakenteet. Salami ei kirjoita esseitään maskuliinista tietoa raportoimalla vaan hyödyntää symboliikkaa ja tarinoita. Lopulta