Sivutiellä

Luen Saara Turusen Hyeenan päiviä muutaman kuukauden ikäinen vauva sylissäni. Hän imee maitoa, minä olen tehnyt illalla työhakemusta. Pääsispä taas töihin, pääsispä opettamaan kirjoittamista, pääsispä olemaan taas muutakin kuin äiti! Hyeenan päivissä erityisen raikkaalta tuntuu alkuasetelma, jossa päähenkilö ei ole ensin ollenkaan halunnut lasta mutta havahtunut sitten kuitenkin siihen, että haluaa. Tuntuu sittenkin tyhjältä ilman. Yhä edelleen lapsensaamiskysymys typistyy joko-tai-asetelmaan: joko sitä on halunnut olla äiti lapsesta saakka tai sitten ei ikinä. Miltä tuntuu alkaa haluta lasta vasta, kun on miltei liian myöhäistä? Miltä tuntuu haluta lasta, kun ei tiedä, haluaako lasta? Päähenkilö elää eri maailmojen välissä. On ne ystävät, jotka ovat jo saaneet lapset ja ovat sitä mieltä, että lapset ovat parasta, mitä on. Sitten on ystäviä, jotka ovat valinneet lapsettomuuden ja kokevat päähenkilön lapsihaaveen petoksena. Et kai muutu niuhottajaksi, joku kysyy, ja päähenkilö miettii, ...

  Rachel Cusk: In the fold Fber & Faber 2019 (2005) Paikka, tila ja syrjä ovat Cuskin romaaneille tyypillisiä teemoja, ja olen kirjoittanut niistä aiemmin täällä. Myös In the fold on monella tapaa paikkaan keskittyvä kirja. Romaanin minäkertoja Michael on opiskeluaikoinaan tutustunut Adamiin ja tämän yleelliseen lammastilakotiin englantilaisella maaseudulla. Vuosikymmentä myöhemmin hän palaa Adamin luo auttaakseen tätä lampomiskiireissä. Adam on joutunut tilatöihin isänsä sairastuttua, eivätkä muutkaan perheenjäsenet ole entisellään.  "At my age, you had to belong somewhere, even if it was on Lisa's train", Adam kuvailee. Ihminen etsii paikkaansa, ja keski-iässä pitäisi olla vakiintunut, asettunut aloilleen. Paikka, place, liittyy In the foldissa olennaisesti ihmisen yhteiskunnalliseen paikkaan, jota Cusk henkilöhahmoillaan tutkii. Nuori Michael ihailee Hansburyjen yleellistä elämää mutta saa sittemmin huomata myös kulissit.  Sana place esiintyy kirjassa usein ja kiin...

Vuosi 2022 oli minulle uuteen suuntautumisen aikaa. Edellisenä syksynä olin alkanut ottaa kirjoittamiseni vakavasti, ja vuonna 2022 kirjoitin esseekäsikirjoitukseni valmiiksi (siinä merkityksessä, etten koe tarvetta työstää sitä enää itseäni varten). Kirjoittamisen onni ja ilo valui lukemiseeni: löysin kirjoittamisoppaiden ilon, luin kirjailijamuistelmia ja yritin imeä itseeni kaiken, mitä kirjoittamisesta ja sanoista vain pystyin lukemaan. Niinpä vuoden 2022 tietokirjasuosikkini liittyvät pitkälti kirjoittamiseen ja omien tekstieni aiheeseen eli äitiyteen. Genrejaottelu on tässä lepsu, ja monen kohdalla mietin sopivaa kategoriaa, mutta tässä nyt kuitenkin tieto-, muistelma- ja esseekokoelmieni suosikit. Tietokirjat: 1. Jenny Kangasvuo: Bi- ja panseksuaalisuus Bi- ja panseksuaalisuus  oli minulle niin merkittävä lukukokemus, että palasin lopulliseksi muuttuneelta blogitauolta kirjoittamaan pitkän postauksen teoksesta. Kangasvuo tekee väitöskirjaansa perustuvassa teoksessa tarkkaa t...

Vuosi 2022 oli yllättävän hyvä kirjavuosi, vaikka siihen mahtuikin jaksoja, jolloin lukeminen tahtoi jäädä. Kirjoitin enemmän kuin koskaan, mikä vei aikaa lukemiselta, mutta enimmäkseen velttoilin lukunojatuolissani, koska väsytti, uuvutti ja masensi. Haasteista (henkisistä ja luku-) huolimatta tulin lukeneeksi 120 kirjaa, mikä on varsin mainiosti. Lukutilastoja olen esitellyt IG:n puolella , ja tässä postauksessa ajattelin tarttua joihinkin suosikkeihin. Koska olen höveli tähdittäjä ja vitosen kirjoja oli yli kolmekymmentä, päätin valita parhaat muutamasta eniten lukemastani genrestä tai ehkä pikemminkin kategoriasta, joiden nimeämisen suhteen lienen yhtä höveli kuin pisteyttämisessäkin.. P.S. Miten kuvittelin alun pitäen kirjoittavani nämä kaikki Instagramiin, postauksiahan olisi pitänyt julkaista miljoona, sillä tämä teksti on pitkä kuin nälkävuosi... No joo. Mites blogipostaukset aloitettiinkaan? Jospa vaikkapa romaaneilla.  TOP 5 romaanit vuonna 2022 1. Iida Rauma: Hävitys Kir...

  Raisa Lardot: Pikku äiti  WSOY 2003 Pikku äiti alkaa äidin hautajaisista. Romaanin minäkertoja aistii, ettei äiti edes haudan takaa halua häntä lähelleen. Suru ja kauna kietoutuvat toisiinsa. Pikku äiti on yritys hahmottaa tarinaa edesmenneelle äidille, joka oli yhtäältä väkivaltainen ja pelottava, toisaalta vakavasti traumatisoitunut, muiden kaltoinkohtelema nainen. Lardot käsittele romaanissaan taitavasti sekä äitiyttä että tyttäryyttä. Tyttäryys painottuu teoksen ensimmäisessä osassa, jossa minäkertoja kuvaa tuntojaan väkivaltaisen, vähättelevän, mitätöivän äidin lapsena. Tähän osioon uskon monen voivan samastua. Minä laitoin muistiin lukuisia kohtia, mm. tämän: Jo romaanin alussa ilmenee, ettei minäkertoja tiesä äidistään paljoakaan. Tämä on vain ynähdellyt yksittäisiä asioita elämänhistoriastaan. Niinpä minäkertoja ottaa kuvittelun osaksi historiansa hahmottamista. Tapahtuiko näin vai näin? Minäkertoja haluaisi tietää ja muistaa, mutta äiti vetää suun viivaksi. Romaanin...

  SV: väkivalta, trauma, r/iskaus Édouard Louisin romaani Väkivallan historia käsittelee traumaa ja raiskausta, sitä, miten uhrin tarinaa kerrotaan ja miten uhrin läheiset ja yhteiskunta väkivallasta puhuvat. Tämä kirja on raaka ja triggeröivä, en suosittele herkimmille, mutta silti siitä tuli yksi lempikirjoistani, niin taitavasti Louis traumasta kirjoittaa. Minulle Väkivallan historiassa tärkeää oli se, miten se käsittelee traumaa ja väkivallan merkitystä yksilö- ja yhteiskuntatasolla. Jo romaanin alkupuolella Louis kirjoittaa, miten oikeusprosessi pakottaa uhrin kertomaan tarinaansa yhä uudestaan, ja samalla, kun hänet määritetään tarinansa kautta, hän ei pääse osalliseksi tarinan todellisuuden arvioinnissa. Louisin romaanissa äärimmäisen kiinnostavaa ovat sen kertojavaihdokset. Kuka puhuu ja kuka kertoo? Teos alkaa kohtauksella, jossa Édouard salakuuntelee siskoaan, joka puhuu veljensä raiskauksesta. Sisko onkin äänessä yhtenään: toisaalta siskon ääni tuntuu sijaisstraumatisoit...

Jani Toivola: Kirja tytöstäni WSOY 2018 217 s. Pisteitä: 5/5 Jani Toivolan omaelämäkerrallinen Kirja tytölleni  on parhaita, ellei paras, lukemiani kuvauksia vanhemmuudesta. Se tallentaa vanhemman epävarmuuden, elämänmuutoksen pelottavuuden, lapsen kanssa kasvavan uskalluksen ja pienistä hetkistä löytyvän varmuuden. Se muistuttaa, miksi vanhemman on tärkeä hoitaa itseään, ja puhuu kauniisti siitä, miten vanhempi löytää oman tapansa olla vuorovaikutuksessa lapsensa kanssa.  Peloista ja esteistä huolimatta olin raivannut tietäni eteenpäin ja löytänyt luottamukseni omaan tarinaani. Olin tunnistanut ne puolet, joita halusin itsessäni vaalia. Sitten tuli vanhemmuus ja torni alkoikin huojua. Yhtäkkiä aloinkin taas kysyä muilta lupaa omille valinnoilleni. Aloin uudella tavalla vertailla, kilpailla ja kadehtia. Toivoa itselleni toisenlaista elämää. Ei ole salaisuus, että äitiys- ja vanhemmuuspuhe on usein kaksinapaista ja jaottelevaa, syrjivää ja syyllistävää. Äidiksi ja vanhemmaksi t...

Olo-, tunne- ja työtilat konkreettisina ja abstrakteina koronaviruksen aikaan Tänä keväänä olemme kaikki joutuneet elämään enemmän tai vähemmän muutostilassa. Koronavirus on aiheuttanut sen, että on pitänyt siirtyä vanhasta elämästä uuteen, vanhoista tavoista uusiin. Koronakevät onkin pakottanut väkisinkin ajattelemaan paikkaa, tiloja ja niiden merkityksiä. Yhtäkkiä se ympäristö , jossa on aiemmin viettänyt aikaansa, on kaventunut kokoelmaksi vaarallisia paikkoja , joista saattaa saada koronatartunnan. Monen turva paikat  ovat kadonneet. Enää ei pääse kuntosalille, kirjastoon, paikallis nähtävyydet on suljettu, eikä kotoa voi kadota mihinkään.  Etuoikeutettuja ovat ne, joilla on jokin paikka, jossa olla - koti, ja siellä kotona on paikalla  joku toinen, jonka kanssa viettää aikaa. Mutta kun korona on sulkenut yhteiskunnan, yhtäkkiä useimmat ovat joutuneet huomaamaan, että oma elinpiiri on kaventunut. Koti ei ole kaikille turvallinen, ja vaikka olisikin, sama...

Minut hyvin tuntevat - tai Instagramiani viime aikoina seuranneet - tietävät, että lapsuuden lempikirjojani olivat L.M.Montgomeryn Anna -sarja. Rakastin niiden ylenpalttisia luontokuvauksia, Annan vilkasta mielikuvitusta ja romanttisia luontokohteille annettuja nimiä. Sekä tietysti Gilbertiä! Runotytöistä ei koskaan tullut minulle yhtä rakkaita, vaikka luin tyttökirjahuumassa nekin - ehkä kuitenkin vain kerran. Nyt maalis-huhtikuussa, kun kaipasin lohtua ja tuttuutta elämääni, päätin lukea Runotytöt uudestaan - ensimmäinen osa oli ollut pitkään kesken, enkä enää muistanut sarjasta muuta kuin Annoja melankolisemman tunnelman.  Nyt uudelleen luettuina Runotyttö-kirjat näyttäytyvät sarjana, joka paranee ja kasvaa loppua kohti. Lapsena muistan pitäneeni sarjan avauksesta Pienestä Runotytöstä : siitä, miten nuori Emilia istuu vinttikamarissa kirjoittamassa kirjeitä isälleen (minä kirjoitin päiväkirjaa pehmolelulleni). Runotytöt eivät ole yhtä juonivetoisia kuin Annat: Emilia ...

Petri Tamminen:  Meriromaani Otava 2015 Kansi: Piia Aho 142 s. Pisteitä: 5/5 Ei käyne kieltäminen, että koronavirus on aiheuttanut maailmanlaajuisen kriisin. Jälkeenpäin voinee puhua myös jonkinlaisesta sukupolvitraumasta. 90-luvun lamaan syntyneenä tuntuu hurjalta, että oma lapsi syntyy tällaiseen pelottavaan maailmantilaan. Epätoivon, huolen ja pelon keskellä on pitänyt määrätietoisesti etsiä lohtua, ja yksi paikka, josta olen sitä löytänyt, on tuttu kirjallisuus.  Petri Tammisen pieni Meriromaani  on minulle Muumilaakson marraskuuhun  rinnastuva lohtukirja. Meriromaanin elämänviisaus ja lyhyet, toteavat virkkeet tuovat, jos eivät toivoa niin ainakin turvaa tilanteeseen, jossa maailma myrskyää ja ihmisiä uppoaa myrskyjen mukana. Meriromaani  on myös monella tapaa ajankohtainen kirja: se kertoo kriiseistä ja niistä selviytymisestä.  Meriromaanin  päähenkilö on Vilhelm Huurna, josta kasvaa kapteeni. Merionnea Huurnalla ei ole, va...

Rachel Cusk: Ääriviivat (S&S 2018) Pitkästä aikaa luin uudestaan kirjan, jonka olin lukenut jo aiemmin. Ihastuin Ääriviivoihin  muutama vuosi sitten. Trilogian kolmas osa, Kunnia , on ilmestymässä piakkoin, ja koska kirjastovaraukseen ei pääse käsiksi hyvään hetkeen, päädyin siihen, että ostan koko trilogian itselleni. Lukukokemustani voisi luonnehtia tällä kertaa rauhoittavaksi. Cuskin romaanissa olennaista ei ole se, mitä tapahtuu, vaan se, miten asioista kerrotaan. Cusk pyrkii häivyttämään kerronnan subjektiivisuutta, mutta loppujen lopuksihan kaikki on aina subjektiivista tulkintaa - niin myös Ääriviivoissa . Romaanissa kiinnostavaa on se, miten Faye, kertoja, toisaalta tarkkailee ympäristöään, toisaalta tekee tulkintoja siitä, ja se, miten teoksessa esitellyt muut hahmot - joiden tarinat ovat Fayen tarinaa olennaisempia - peilaavat sekä Fayen että lukijan tulkintoja. Cuskin romaanissa on paljon samastuttavaa mutta ennen kaikkea kohtia, joissa joutuu pohtimaan, miten k...

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys Siltala 2019 280 s. Kansi: Arla Kanerva Pisteitä: 5/5 Juhani Karilan Pienen hauen pyydystys olisi jäänyt lukematta, ellei muuan kirjagramtuttu olisi suositellut sitä niin lämpimästi. Se, mitä on mainostettu paasilinnalaisena veijariromaanina, ei kuulostanut yhtään minun jutultani - huomaan lukkiutuneeni liiaksi ajatukseen siitä, etteivät valkoisten miesten teokset puhuttele minua.  Miten väärässä siis olinkaan! Pienen hauen pyydystys on monella tapaa ihastuttavaa kaunokirjallisuutta. Romaani lähtee liikkeelle tilanteesta, jossa Elina on tullut kotiseudulleen Itä-Lappiin pyydystääkseen hauen; perässä tulee poliisi Janatuinen, jonka tehtävä on napata Elina.  Romaanin alussa minua viehättää erityisesti luontokuvaus: se kunnioittaa Lappia ja luonnon monimuotoisuutta. Lintuharrastajana minua ihastutti se, miten läsnä linnut - toki muukin luonto - on. Lukijan on helppo solahtaa Karilan kuvailemiin maisemiin ja pohtia omaa luon...

Vigdis Hjorth: Perintötekijät S&S 2019 (2016) 379 s. Suom. Katriina Huttunen Kansi: Elina Warsta Pisteitä: 5/5 Kun ihmiseen sattuu, hänestä ei tule kilttiä. Kun ihmiseen sattuu, yleensä hänestä tulee ilkeä. -- Vaatii kovaa työtä tehdä kärsimyksestä mitään sellaista mistä on hyötyä kenellekään, varsinkaan kärsivälle itselleen.   Toisinaan, joskus, kirja löytää luoksesi hetkellä, jolloin tarvitset sitä. Kirjan ei tarvitse käsitellä sitä, mitä itse käy elämässä läpi - riittää, että teos koskettaa jollakin tasolla. Toisinaan se on kieli, toisinaan sisältö, toisinaan se, mitä teoksella halutaan sanoa.  Vigdis Hjorthin Perintötekijät  on minulle teos, jonka luin juuri silloin, kun minun tarvitsi lukea se. Norjalaisen Hjorthin tähänastisena pääteoksena pidetty romaani kertoo perheestä, jolla on salaisuuksia, perheestä, joka on piilottanut salaisuuksia vuosikymmeniä. Romaanin minäkertoja on Bergljot, noin 50-vuotias nainen, joka joutuu kohtaamaan perh...

Bo Carpelan:  Piha   Otava 1984 (1969) Suom. Tuomas Anhava 103 s.  Pisteitä: 5/5 Vähän yllättäen löysin runokokoelman minun makuuni. Etsin luettavaa Helmet-haasteen kohtiin 47 ja 48 - samankaltaisia nimikkeitä. Milan Kunderan Pila  ja Bo Carpelanin Piha  muistuttavat toisiaan, ja näistä otin lukemiseksi ensimmäisenä Carpelanin runokokoelman.  Piha  on proosamainen runoelma kaupunkilaiselämästä ennen sotien aikaa. Runojen minäpuhuja on lapsi, kasvava poika, joka lapsille tyypilliseen tapaan tarkkailee kerrostaloelämää tiiviisti ja tarkkanäköisesti mutta kuitenkin vähän ulkopuolelta. Runonpuhuja tekee havaintoja lapsen maailmasta: hän esimerkiksi seuraa, miten ikkunasta valuu vesinoroja sateisella säällä.  Pihassa  on kiinnostavaa sekä arjen kuvaus että runonpuhujan ulkopuolisuus. Kokoelma alkaa runolla, joka kehystää koko teosta: Carpelan luo arkisen maiseman tavallisesta päivästä: kesä on kääntymässä loppuun, ...

Riina Mattila: Eloonjäämisoppi Kosmos 2019 207 s. Pisteitä: 5/5 Tuolloin muistin traumastani jotakin, ääriviivat ja lyijykynällä raapustetun pohjapiirustusmaisen kehikon, en sen oikeaa sisältöä. Tarkemmin sanottuna en tuntenut traumaani: välillä jopa ajattelin, ettei sitä koskaan ollut tapahtunutkaan. Koska muistoni ei tuntunut todelta, käytin sitä jonkinlaisena tekosyynä pahaan olooni: sen illan yksi hajanainen muisto oli ainut konkreettinen asia, jonka kivulleni keksin, siksi sitä sopivan tilaisuuden tullen käytin. Helppoa se ei ollut. Haluaisin lähettää kirjailija Riina Mattilalle terveisiä: kiitos, että kirjoitat. Eloonjäämisoppi  on ehkä ensimmäinen suomenkielinen teos, josta löydän traumatisoituneen itseni - se kuvastaa todella monin tavoin sitä, mitä PTSD (posttraumaattinen stressi) on, miten se oireilee ja millainen prosessi traumasta toipuminen on.  Eloonjäämisoppi on Mattilan omakohtaisiin kokemuksiin perustuva teos, joka yhdistelee informaatiota, muist...