 |
| Jani Toivola: Kirja tytöstäni WSOY 2018 217 s. Pisteitä: 5/5 |
Jani Toivolan omaelämäkerrallinen Kirja tytölleni on parhaita, ellei paras, lukemiani kuvauksia vanhemmuudesta. Se tallentaa vanhemman epävarmuuden, elämänmuutoksen pelottavuuden, lapsen kanssa kasvavan uskalluksen ja pienistä hetkistä löytyvän varmuuden. Se muistuttaa, miksi vanhemman on tärkeä hoitaa itseään, ja puhuu kauniisti siitä, miten vanhempi löytää oman tapansa olla vuorovaikutuksessa lapsensa kanssa.
Peloista ja esteistä huolimatta olin raivannut tietäni eteenpäin ja löytänyt luottamukseni omaan tarinaani. Olin tunnistanut ne puolet, joita halusin itsessäni vaalia. Sitten tuli vanhemmuus ja torni alkoikin huojua. Yhtäkkiä aloinkin taas kysyä muilta lupaa omille valinnoilleni. Aloin uudella tavalla vertailla, kilpailla ja kadehtia. Toivoa itselleni toisenlaista elämää.
Ei ole salaisuus, että äitiys- ja vanhemmuuspuhe on usein kaksinapaista ja jaottelevaa, syrjivää ja syyllistävää. Äidiksi ja vanhemmaksi tulemiseen tuntuu liittyvän hirvittävä määrä ehtoja ja normeja, joita tulee noudattaa.
Toivola kuvaa teoksessaan hienosti niitä kipukohtia, joita vanhemmaksi tulemiseen ja vanhempana olemiseen liittyy. Sitä, miten sitä kuitenkin aina miettii, mitä mieltä muut ovat. Jos - siis kun - lapselleen raivostuu muiden nähden, ajattelevatko nämä toiset, että olen huono vanhempi? Mitä mieltä yhteiskunta on uusperheestä, joka koostuu homomiehistä ja lapsesta? Miten toimia perheenä, jolle ei ole ollut roolimalleja tai samastumiskohteita? Miten kasvattaa lasta kohtaamaan oma ruskeutensa?
Kirja tytölleni on monella tapaa hieno teos, mutta erityisesti minua lämmittää se armollisuus, minkä Toivola vaikuttaa löytäneen. Vanhempana on vaikea olla itselleen lempeä, kun ympäristö tuntuu sanelevan, miten äitimistä ja vanhemmuutta pitäisi tehdä. Usein sitä asettaa itse itselleen sääntöjä, joita pitäisi noudattaa - ja jotka eivät kuitenkaan sovi omaan tapaan olla vanhempi. Toivola kirjoittaa teoksessaan kauniisti siitä havainnosta, että vanhemmaksi kasvetaan lapsen mukana: kyse on oppimisesta ja opettelusta, ei roolista, jonka jokainen vuorosana ja kohtaus pitäisi osata hallita.
Yritän olla rankaisematta itseäni siitä, että vasta opettelen. Että olen kömpelö, estynyt ja lukossa. Samalla näen, kuinka uskallukseni hetki hetkeltä kasvaa. Se on sinun loputtoman ja ehdottoman rakkautesi ansiota. Sinun järkähtämättömän luottamuksesi, ihailusi ja uskalluksesi ansiota. Siä olet pelottomuudellasi taivannut minulle tietä rakastaa.
Toivolan mukaan vanhempi oppii senkin, että riittävän hyvä vanhemmuus ei vaadi ihmetekoja. Lapselle maailma on sellaisenaan ihmeellinen ja hämmästystä herättävä. Arkiset asiat ja tavallinen yhdessäolo riittävät - vanhemman ei tarvitse kasata itselleen paineita siitä, miten monta harrastusta tai aktiviteettiäatäytyy olla.
Sinulle riittävät hyvinkin pienet asiast. Se, että huomisten vaatteiden viikkaamisen sijaan rapsutankin sinua korvan takaa tai maltan kesken ruoanlaiton makoilla kanssasi sängyllä ja puhua pieruista. Että ehdin ottaa katseestasi ja naurustasi kiinni silloin, kun se on tarjolla, enkä silloin, kun se sopii parhaiten minun aikatauluuni.
Toivola puhuu teoksessaan lempeydestä ja armollisuudesta, siitä, miten työuupumus pakotti siihen, että on osattava priorisoida ne asiat, jotka tekevät itselle ja lapselle hyvää. Sen ohella kirjasta jää mieleen tämä sitaatti, joka muistuttaa, ettei ole yhtä oikeaa tapaa olla vanhempi.
Häpeä mistään tavasta olla vanhempi on turhaa häpeää ja ylimääräistä kipua tilanteessa, jossa jokainen meistä on muutenkin haavoittuvainen. Kaikki teot ja sanat, joilla voimme laventaa käsityksiämme vanhemmuudesta, ovat elintärkeitä.
Kommentit
Lähetä kommentti