Luin Neljäntienristeyksen juuri ennen blogini aloittamista. Kinnusen esikoista oli kehuttu paljon, ja toivoin kirjaa joululahjaksi. Kirjan kansi tuntui hauskalta käteen, mutta itse tarinaan en täysin ihastunut. Neljäntienristeys on hyvä kirja, taitavasti kirjoitettu, mutta minulle se tuntui vähän tavanomaiselta. Jotakin puuttui. Lopottiinkin tartuin ennen kaikkea sen bloginäkyvyyden takia, en niinkään siksi, että Kinnunen kirjailijana olisi kiehtonut. Sininen kansi on hehkunut useissa postauksissa ja houkutellut lukemaan. Lukemisen aikana huomasin, että luen tätä uuden kirjallisuuden lukemisen takia: en keskittynyt täysillä tarinaan, vaan annoin helppolukuisuudelle periksi ja silmäilin kirjan parin illan kiireissä alusta loppuun. Kinnunen on taitava kertomaan perhetarinoita, sitä ei käy kieltäminen. Pidän spin off -tyylisistä teoksista, siitä, miten jokin edellisen teoksen elementti nostetaan toisessa tarinassa tärkeään osaan. Lopotti on kertomus sokeasta Helenas...