Sivutiellä

Luen Saara Turusen Hyeenan päiviä muutaman kuukauden ikäinen vauva sylissäni. Hän imee maitoa, minä olen tehnyt illalla työhakemusta. Pääsispä taas töihin, pääsispä opettamaan kirjoittamista, pääsispä olemaan taas muutakin kuin äiti! Hyeenan päivissä erityisen raikkaalta tuntuu alkuasetelma, jossa päähenkilö ei ole ensin ollenkaan halunnut lasta mutta havahtunut sitten kuitenkin siihen, että haluaa. Tuntuu sittenkin tyhjältä ilman. Yhä edelleen lapsensaamiskysymys typistyy joko-tai-asetelmaan: joko sitä on halunnut olla äiti lapsesta saakka tai sitten ei ikinä. Miltä tuntuu alkaa haluta lasta vasta, kun on miltei liian myöhäistä? Miltä tuntuu haluta lasta, kun ei tiedä, haluaako lasta? Päähenkilö elää eri maailmojen välissä. On ne ystävät, jotka ovat jo saaneet lapset ja ovat sitä mieltä, että lapset ovat parasta, mitä on. Sitten on ystäviä, jotka ovat valinneet lapsettomuuden ja kokevat päähenkilön lapsihaaveen petoksena. Et kai muutu niuhottajaksi, joku kysyy, ja päähenkilö miettii, ...

  Sitä voisi kuvitella, että nykyihminen valitsee kumppaninsa vapaasti, mutta oikeastaan romanttisia suhteita säädellään monin hiljaisin ihmissuhdenormein. Näitä Silja Liukkonen käsittelee romaanissaan Tunkeutuja, jonka päähenkilö, biseksuaalisuutensa löytänyt kolmekymppinen nainen, ihastuu pariskuntaan. Tunkeutuja kysyy, millaista on olla ihmissuhteessa, jolle ei ole olemassa sosiaalista koodistoa. Millaista on olla ihastunut moneen ihmiseen yhtä aikaa? Miltä tuntuu olla bi, kun on ensin ajatellut olevansa lesbo? Miten navigoida monisuhteisuudessa, miten kommunikoida kaikkien osapuolten kanssa terveillä tavoilla? Päähenkilön, Jonin ja Jonnan välille syntyy kummallisia valtajännitteitä, jotka tuovat mieleen Raven Leilanin Kiillon. Siinä missä Kiillossa valtasuhteet syntyvät valkoisuudesta, Tunkeutujassa kyse on luokasta. Päähenkilö huomaa piilottelevansa köyhyyttään ja toteaa, että "kun meillä oli vaatteet päällä, palauduimme väistämättä rooleihimme". Päähenkilö epäilee, pys...

Marika Riikonen: Yksin, kiitos Hertta 2023 264 s. Uudehko kustantamo Hertta on antanut varsin ihastuttavan kuvan itsestään sekä julkaisuillaan että somepresenssillään, ja siksi on tuntunut kivalta, että Marika Riikosen Yksin, kiitos on saanut näkyvyyttä kirjasomessa.  Luen Riikosen teosta sairaslomalla, joka on jatkunut kolmisen viikkoa. Miten hirveän pitkä aika olla enimmäkseen kotona, voisi joku ajatella. Minä olen hädin tuskin ehtinyt palautua syksyn ensimmäisen opetusviikon sosiaalisuudesta, ja vaikka en tapaa kuin perhettäni, tekee iltaisin mieli sanoa puolisolle: tehdäänkö vähän omia juttuja? On siis selvää, että minä viihdyn yksin, ainakin silloin, kun se tapahtuu omilla ehdoillani ja tietyissä puitteissa. Enhän ole sairaslomallanikaan ollut varsinaisesti yksin: olen puuhaillut somejuttuja ja viestitellyt ystäville lähes tunneittain. Lähitapaamisia en jaksaisi lainkaan niin intensiivisesti.   Riikosen Yksin, kiitos käsittelee juuri nautinnollista, itse valittua ja ...

Vuosi 2022 oli yllättävän hyvä kirjavuosi, vaikka siihen mahtuikin jaksoja, jolloin lukeminen tahtoi jäädä. Kirjoitin enemmän kuin koskaan, mikä vei aikaa lukemiselta, mutta enimmäkseen velttoilin lukunojatuolissani, koska väsytti, uuvutti ja masensi. Haasteista (henkisistä ja luku-) huolimatta tulin lukeneeksi 120 kirjaa, mikä on varsin mainiosti. Lukutilastoja olen esitellyt IG:n puolella , ja tässä postauksessa ajattelin tarttua joihinkin suosikkeihin. Koska olen höveli tähdittäjä ja vitosen kirjoja oli yli kolmekymmentä, päätin valita parhaat muutamasta eniten lukemastani genrestä tai ehkä pikemminkin kategoriasta, joiden nimeämisen suhteen lienen yhtä höveli kuin pisteyttämisessäkin.. P.S. Miten kuvittelin alun pitäen kirjoittavani nämä kaikki Instagramiin, postauksiahan olisi pitänyt julkaista miljoona, sillä tämä teksti on pitkä kuin nälkävuosi... No joo. Mites blogipostaukset aloitettiinkaan? Jospa vaikkapa romaaneilla.  TOP 5 romaanit vuonna 2022 1. Iida Rauma: Hävitys Kir...

  Raisa Lardot: Pikku äiti  WSOY 2003 Pikku äiti alkaa äidin hautajaisista. Romaanin minäkertoja aistii, ettei äiti edes haudan takaa halua häntä lähelleen. Suru ja kauna kietoutuvat toisiinsa. Pikku äiti on yritys hahmottaa tarinaa edesmenneelle äidille, joka oli yhtäältä väkivaltainen ja pelottava, toisaalta vakavasti traumatisoitunut, muiden kaltoinkohtelema nainen. Lardot käsittele romaanissaan taitavasti sekä äitiyttä että tyttäryyttä. Tyttäryys painottuu teoksen ensimmäisessä osassa, jossa minäkertoja kuvaa tuntojaan väkivaltaisen, vähättelevän, mitätöivän äidin lapsena. Tähän osioon uskon monen voivan samastua. Minä laitoin muistiin lukuisia kohtia, mm. tämän: Jo romaanin alussa ilmenee, ettei minäkertoja tiesä äidistään paljoakaan. Tämä on vain ynähdellyt yksittäisiä asioita elämänhistoriastaan. Niinpä minäkertoja ottaa kuvittelun osaksi historiansa hahmottamista. Tapahtuiko näin vai näin? Minäkertoja haluaisi tietää ja muistaa, mutta äiti vetää suun viivaksi. Romaanin...

  Laura Lähteenmäki: Sukella silmät auki WSOY 2022 "Me painimme Kajan kanssa eri sarjoissa, hän oli ylivertainen, ja minä purin häpeästä poskeani. Odotin, milloin asia valkenisi hänelle." Olin jo palauttaa Laura Lähteenmäen Sukella silmät auki -romaanin (WSOY 2022) kirjastoon, mutta haikeankaunis kansi (graafinen suunnittelu: Anna Makkonen) sai minut jättämään kirjan hyllyyn. Olihan minulla kaunis kuvakin otettu, ehkä kannattaisi siis lukea kirja, jonka takakansi mainitsee vaietut asiat ja valtasuhteet. Sukella silmät auki on useassa aikatasossa etenevä romaani. Nykyhetkessä Maria on kirjoittamassa teosta kuolleesta isästään. Maria ja tämän tytär Inka ovat tulleet muutamaksi kuukaudeksi Tanskaan, jossa meri velloo lähellä eri tavalla kuin sisävedet kotona. Tanskassa Marian mieleen juolahtaa outoja kuvia ja tuntemuksia siitä, että hän on ollut siellä aiemmin. Entä kuka on se toinen lapsi, jonka edesmennyt isä päiväkirjoissaan mainitsee? Lähteenmäen kieli on herkkää ja kaunista...

Vappu Kannaksen romaani Kirjeitä Japaniin on minulle henkilökohtaisesti tärkeä: olen menettänyt viime vuosia, Kannasta lainatakseni, ystäviä kuin jotkut hanskoja. Osan kanssa ero on ollut prosessi, toisista olen luopunut jo nuoruudessani. Ystäväerot sattuvat kamalasti, enkä ole aiemmin lukenut niistä paljoakaan. Loogisesti ajateltuna: jos minä olen menettänyt nämä asiat, on hänenkin täytynyt menettää jotain. Tulen siihen johtopäätökseen, että hän on menettänyt minut. Kannaksen romaanissa nimetön kertoja kirjoittaa kirjeitä Japanissa asuvalle ystävälleen ja reflektoi, mitä tunteita ystäväero herättää. Keskeisenä osana Kannaksen romaania on ystävien aiemmin tekemä matka, jonka päätteeksi ihmissuhde on alkanut hapertua.  Luin Kannaksen romaanin kanssa samanaikaisesti Lintukodon rannoilta -artikkelikokoelmaa, jonka teksteissä analysoitiin saaren merkityksiä suomalaisessa kirjallisuudessa. Tässä postauksessa pohdin, artikkelikokoelmaan nojaten, millaisia merkityksiä saari saa Kirjeitä J...

Jenna Kostet: Linnunluisia Aula & co 2020 357 s. Pisteitä: 3/5 Linnunluisia on mystinen kertomus perhesalaisuuksista ja rikkonaisista ihmissuhteista. Mikael saapuu perheensä kanssa saarelle vuosien jälkeen mutta aistii, että kaikki ei ole kuten aiemmin. Suhde siskoon säröilee, ja isä ja äiti vaivautuvat, kun Mikael tutustuu Matildaan. Jo alussa selviää, että on tapahtunut rikos. Kostetin teoksessa parasta on tunnelma. Se on hieman synkeä, hieman surumielinen. Tunnelmaa ja jännitettä rakennetaan myös teoksen kahdella eri aikatasolla: nykyhetkessä Mikael etenee kohti salaisuuksien selviämistä, ja menneessä Mikaelin isän Joukon historiaa kuoritaan rikoshetkestä taaksepäin: miksi kaikki meni kuten meni? Eri aikatasojen luvut ovat lyhyitä ja romaanin tempo siksi aika kiivas. Paikoin tuntui kiinnostavalta, että Joukon osuudet menivät kronologisesti nurinkurin, paikoin taas tuntui siltä, että aikasuhdetta olisi ollut vaikea hahmottaa, ellei takakansiteksti olisi sitä paljastanut. Vaikka L...

Heikosti positiivinen taisi olla ensimmäinen kirja, jonka luin yhdessä päivässä sitten vauvan syntymän. Saavutus tämäkin; nopealukuinen tosin oli. Härkösen omaelämäkerrallinen teos käsittelee lapsettomuutta, raskautta ja äitiyden alkupolkua. Näistä kaksi jälkimmäistä omalla kohdalla tuttuja.  Härkönen ei kaunistele raskautta. Päinvastoin hän kysyy: Olen kuullut monien naisten huokaavan, että raskaus on heidän elämänsä parasta aikaa. Herää kysymys, että minkähänlaista paskaa heidän elämänsä sitten yleensä on? Keho tuntuu vieraalta, ja koko identiteetti on muutoksessa. Raskaana ollessa ei oikein ole vielä äiti, muttei enää sekään, joka oli ennen. Härkönen kirjoittaa: Katson peiliin. Kuka siellä on? -- Entisestä minästäni ei ole näkyvissä yhtään ainoaa sirpaletta.  Olenko jonkinlaisessa välitilassa; koska en ole vielä äiti, en ole enää kukaan? Eikä äitiyskään näyttäydy pyhänä olotilana tai elämän täyttymyksenä. Imetys raastaa hermoja ja lihaksistoa (niin samastuttavaa - miksei tä...

Helena Sinervo: Tytön huone WSOY 2020 250 s. Pisteitä: 4/5  Tytöt haluavat pois kotoa, niin se vain on. Tytöt heittävät hyvästit huoneelleen ja haikailevat avarampia oloja, vaikka juuri heille maailma näyttää rujot puolensa. Sofiakaan ei vielä ymmärrä, että kaikki ihmiset eivät eläydy toisten kärsimyksiin vaan haluavat päinvastoin tuottaa niitä, polkea jalkoihinsa ja nitistää. Joillekuille elämän pääsisältö voi olla pääsy niskan päälle ja kontrolliasemaan, vaikka saisi kynsiinsä vain yhden nuoren naisen, kadehdittavan hyväosaisen ja siksi vihattavan. Tyttö ei välttämättä tunnista sitä piirrettä eikä usko havaitsemaansa.   Äidiksi tultuani - tai no, oikeastaan jo raskausaikana - minua alkoivat kiinnostaa äitiyden ja vanhemmuuden tematiikat kirjallisuudessa. Helena Sinervon Tytön huone  vastaa tähän tarpeeseen hyvin: se on kertomus äitiydestä hetkellä, jolloin tytär on muuttamassa pois kotoa.  Tytön huoneen  asetelma saa minut kysymään, miksi tällaisesta arkipäiv...

Amanda Vaara: Pientä fiksausta vailla Karisto 2017 254 s. Pisteitä: 2/5 On vähän hassua, että feministinä tartun chick lit -teoksiin yhä uudestaan ja uudestaan. En oikeastaan välitä ennalta-arvattavista juonikuvioista, inhoan kliseisiä hahmoja ja niin edelleen - mutta kuitenkin sitten kaipaan viihdyttävää höttöä arkeeni. Ja mitäpä sitä häpeilemään! Tällä kertaa viihdyin ihan kohtalaisesti Amanda Vaaran Pientä fiksausta vailla -romaanin parissa (lainasin jopa jatko-osatkin), vaikka kaunokirjallisesti suuresta merkkitapauksesta ei oikein voikaan puhua Ymmärrän kyllä, miksi Pientä fiksausta vailla  viehättää lukijakuntaansa (siis kaltaisiani kolmekymppisiä kotiäitejä, jotka kaipaavat arkeensa romantiikkaa ja unelmia). Venlaan tarinaan voi olla helppo samastua: uupumus, hiertävä suhde ex-aviomieheen ja kiukutteleva teini-ikäinen ovat monelle naiselle tuttuja. Downshiftaus ja unelmien toteuttaminen tuovat lohtua arjen keskelle, ja kepeä, ennalta-arvattava tarina tarjoaa tuttuutta. Arjen...

Ole sinä tyttö, ole aina samaa väriä seinien kanssa, ja muista hymyillä kuin olisit valokuvattavana. Olkaa te poikia, tehkää mitä tykkäätte, mutta älkää koskaan itkekö, älkää kuunnelko muita, älkää näyttäkö heikkoutta.  Opettaja jakaa rooleja kuin joulukuvaelmassa. Pahinta on, että minäkin alan uskoa siihen. Minut kasvatetaan rooliin ovelasti, painettuun sanaan vetoamalla: Tämä on biologiaa. Tämä on totta.   Sain vinkin Essi Tammimaan romaanista Paljain käsin , kun kyselin Instagramissa seuraajien suosituksia äitiyskuvauksista kirjallisuudessa. Vinkki oli mitä mainioin, sillä Paljain käsin  puhutteli minua monella tavalla. Se on feministinen kuvaus naiseudesta ja naiseksi kasvamisesta, sukupuolirooleista ja -odotuksista, yhteiskuntaluokan ja sukupolvitraumojen vaikutuksesta.  Tammimaan romaanissa on jotain samankaltaista kuin vaikkapa Saara Turusen Rakkaudenhirviössä . Molemmat kuvaavat vaikeita äiti-tytärsuhteita, sitä, miten äitien kipupiste...

Eeva Rohas: Keltaiset tyypit Otava 2010 157 s. Pisteitä. 3/5 Inkkarin käsi laskeutuu tytön reidelle. Se laskeutuu siihen kuin linnulta pudonnut sulka. Noin vain. Yks kaks. Koska maa vetää sitä puoleensa ja se on irronnut sopivalla hetkellä. Ja lintu ei kaipaa sitä ja se itse osaa lentää vain alaspäin. Tytön reidelle kuin meren pinnan särkevälle kivelle. Noin vain eikä silti noin vain, vaan juuri noin. Ja se on liekki, joka saa palamaan ja itse se ei pala, polttaa vain. Nuorisopsykiatrian ryhmäterapiassa pitää piirtää itsestään kuva tietyllä välillä. Keltainen tulee vastaan sattumalta, se on ehkä ainoa vaihtoehto. Piirros tekee sinusta keltaisen tyypin, sellaisen, joka ei oikein erotu taustastaan. Saatat olla kiltti tai ahdistunut, mutta äänesi ei kuulu tai et uskalla sitä käyttää. Toisaalta keltaisessa "kaikki paska näkyy". Eeva Rohaksen novellikokoelmassa Keltaiset tyypit kertomusten päähenkilöt ovat nuoria, joiden elämä ei oikein ota sujuakseen. Moni ajautuu...

Rachel Cusk: Ääriviivat (S&S 2018) Pitkästä aikaa luin uudestaan kirjan, jonka olin lukenut jo aiemmin. Ihastuin Ääriviivoihin  muutama vuosi sitten. Trilogian kolmas osa, Kunnia , on ilmestymässä piakkoin, ja koska kirjastovaraukseen ei pääse käsiksi hyvään hetkeen, päädyin siihen, että ostan koko trilogian itselleni. Lukukokemustani voisi luonnehtia tällä kertaa rauhoittavaksi. Cuskin romaanissa olennaista ei ole se, mitä tapahtuu, vaan se, miten asioista kerrotaan. Cusk pyrkii häivyttämään kerronnan subjektiivisuutta, mutta loppujen lopuksihan kaikki on aina subjektiivista tulkintaa - niin myös Ääriviivoissa . Romaanissa kiinnostavaa on se, miten Faye, kertoja, toisaalta tarkkailee ympäristöään, toisaalta tekee tulkintoja siitä, ja se, miten teoksessa esitellyt muut hahmot - joiden tarinat ovat Fayen tarinaa olennaisempia - peilaavat sekä Fayen että lukijan tulkintoja. Cuskin romaanissa on paljon samastuttavaa mutta ennen kaikkea kohtia, joissa joutuu pohtimaan, miten k...

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys Siltala 2019 280 s. Kansi: Arla Kanerva Pisteitä: 5/5 Juhani Karilan Pienen hauen pyydystys olisi jäänyt lukematta, ellei muuan kirjagramtuttu olisi suositellut sitä niin lämpimästi. Se, mitä on mainostettu paasilinnalaisena veijariromaanina, ei kuulostanut yhtään minun jutultani - huomaan lukkiutuneeni liiaksi ajatukseen siitä, etteivät valkoisten miesten teokset puhuttele minua.  Miten väärässä siis olinkaan! Pienen hauen pyydystys on monella tapaa ihastuttavaa kaunokirjallisuutta. Romaani lähtee liikkeelle tilanteesta, jossa Elina on tullut kotiseudulleen Itä-Lappiin pyydystääkseen hauen; perässä tulee poliisi Janatuinen, jonka tehtävä on napata Elina.  Romaanin alussa minua viehättää erityisesti luontokuvaus: se kunnioittaa Lappia ja luonnon monimuotoisuutta. Lintuharrastajana minua ihastutti se, miten läsnä linnut - toki muukin luonto - on. Lukijan on helppo solahtaa Karilan kuvailemiin maisemiin ja pohtia omaa luon...

Johannes Ekholm: Planet Fun Fun Otava 2020 361 s. Pisteitä: 4/5 Päivää ennen kuin alan lukea Johannes Ekholmin Planet Fun Funia, ilmenee, että tamperelainen jäähalli - anteeksi, monitoimikeskus - on nimetty sponsorinsa mukaan Uros Liveksi. Twitter täyttyy satiirisista nimiväännöksistä (Kives Colosseum on suosikkini, joskin Sonniareena toiminee arjessa myös) ja toisaalta niistä, joiden mukaan Uros on vain euro ulkomaankielellä lausuttuna ja jotka eivät mitenkään ymmärrä, miten Uros voisi viitata sukupuoleen. Somekohu on väistämättä mielessä, kun tartun Ekholmin romaaniin, enkä voi olla ajattelematta, miten ajankohtaisen teoksen Ekholm on kirjoittanut. Ekholmin toisen romaanin lähtökohdat ovat jotakuinkin seuraavat. Valokuvakeskuksen pihasta on tuhottu taideteos. Naistenlehden toimittaja pyrkii selvittämään haastatteluilla, mitä oikeastaan on tapahtunut.  Johannes Ekholm ottaa Planet Fun Funissa taitavasti haltuun nyky-yhteiskunnan markkinointikeskeisiä diskursseja. S...

Helmi Kekkonen: Suojaton Siltala 2014 Kansi: Satu Ketola 159 s. Pisteitä: 4/5 Helmi Kekkosen kolmas romaani Suojaton on kaunista mutta haikeamielistä luettavaa. Suojaton kuvaa Isan elämää kahdessa aikatasossa: nykyhetkessä, jossa jokin on mennyt pieleen, ja menneessä, jossa tytön kasvua kuvataan äidin näkökulmasta. Paljastuu, että Isa on jo lapsena vähän erilainen kuin muut: vähäsanainen, pohtiva, etäinen, läheisyyttä karttava. Ympäristö ei oikein osaa vastata hänen tarpeisiinsa, minkä takia nuorena Isa nauttii huomiosta, jota saa vähän turvattomimmiltakin ihmisiltä. Helmi Kekkosen Suojaton-romaania kuvaillaan monessa paikassa nuoren, joukosta poikkeavan tytön kasvutarinana, mutta minulle kirjassa tärkeäksi nousi erityisesti sen äitikuvaus. Osa luvuista kerrotaan Hannelen, äidin, näkökulmasta. Kuten omaelämäkerrallisessa teoksessaan Olipa kerran äiti, myös Suojattomassa Kekkonen tuo esiin äitiyteen liittyviä ristiriitaisia tunteita. Kun lapsi ei kehity samalla tavall...

Pasi Pekkola:  Huomenna kevät palaa Otava 2018 343 s. Kansi: Piia Aho Pisteitä: 3/5 Pasi Pekkolan romaani Huomenna kevät palaa lupaa lukijalleen kiinnostavan lukukokemuksen: romaani käsittelee sitä, miten Suomen sisällissota vaikutti lapsiin. Romaanin keskiössä on sisaruspari, Eeva ja Eino, jotka joutuvat Hennalan vankileirille. Kun isä on poissa ja äiti ei kykene huolehtimaan lapsistaan, joutuu Eeva isosiskona kantamaan vastuun veljestään.  Pekkolan proosa on kaunista ja kieli tunnelmallista. Lapsen ymmärtämättömyys ja toisaalta tarkkanäköisyys ovat romaanissa läsnä. Eeva yrittää upottaa veljensä satujen maailmaan, selittää pahaa maailmaa pikkuveljelleen, mutta Hennalan tapahtumat uhkaavat riistäytyä käsistä eikä sanoja pahuudelle löydy. Sisarusten aikuisvaiheita kuvatessaan Pekkola osoittaa, että sotatraumat vaikuttavat ihmiseen vielä vuosikymmeniä myöhemminkin ja että suomalaissukupolvet kantavat menneitä tapahtumia kitkerinä arpina rinnoissaan,  ...

Joel Willans tunnetaan Very Finnish Problems -sivuston ylläpitäjänä: hän kertoo brittiläisenä maahanmuuttajana siitä, millaisiin kulttuurieroihin hän on Suomessa törmännyt ja millaisena maana hän Suomea pitää. Jutut on höystetty vahvalla huumorilla - Willansin tekstit pilkahtelevat kiusoittelevuutta. Näin on myös 101 Very Finnish Problems -kirjassa, joka laajentaa Willansin Suomi-aiheisia juttuja.  Willans käsittelee teoksessaan monia eri aiheita. Osa on klassisia Suomi-aiheita: esimerkiksi sauna, josta Willans puhuu vähän turhankin monessa luvussa. Toisaalta osa teksteistä osuu niin oikeaan, että on pakko vain nauraa: bussissa toisen viereen istuminen on kamalaa, vappusää on kalsa ja räntäinen ja niin edelleen. Ei mitään uutta auringon alla - mutta kuitenkin toimivaa, hauskaa huumoria. Siitä olen iloinen, ettei Willans ole lähtenyt klassiselle "suomalainen juo viinaa ja tappelee" -linjalle - ne jutut on nähty.  Joel Willans ei ole valinnut teokselleen helppoa tietä....

Minun ei oikeastaan pitänyt tarttua Mike Pohjolan Sinä vuonna 1918 -romaaniin. Se ei kiinnostanut minua monestakaan syystä: sen ulkoasu kertoi liiallisesta miehisyydestä, enkä useinkaan viihdy historiallisten romaanien parissa (Paula Havaste tekee poikkeuksen). Päätin antaa ennakkokäsityksilleni periksi, kun kuulin, että kyse on vuorovaikutteisesta romaanista, jossa lukija saa tehdä valintoja päähenkilön puolesta. Konsepti kiinnosti minua, ja päädyin lukemaan teoksesta neljä erilaista tarinaa, jotka kaikki kytkeytyvät sisällissotavuoteen. Lukijana pääsee valitsemaan itselle hahmon ja muutaman taustatiedon. Kaikki tarinat alkavat siitä, että lapsi huutokaupataan johonkin perheeseen. Lapselle voi valita realistisen, onnellisen tai murheellisen tarinan, mikä heijastuu hahmon kohtaloon.  Kuinkas sitten kävikään:  1. lukukerta: Olen Matti, romanipoika, joka kaupataan Häyristen tilalle. Valitsen murheellisen tarinan, joka kääntyykin nopeasti traumaattiseksi. Eksyn kot...