Ole sinä tyttö, ole aina samaa väriä seinien kanssa, ja muista hymyillä kuin olisit valokuvattavana. Olkaa te poikia, tehkää mitä tykkäätte, mutta älkää koskaan itkekö, älkää kuunnelko muita, älkää näyttäkö heikkoutta.
Opettaja jakaa rooleja kuin joulukuvaelmassa. Pahinta on, että minäkin alan uskoa siihen. Minut kasvatetaan rooliin ovelasti, painettuun sanaan vetoamalla: Tämä on biologiaa. Tämä on totta.
Sain vinkin Essi Tammimaan romaanista Paljain käsin, kun kyselin Instagramissa seuraajien suosituksia äitiyskuvauksista kirjallisuudessa. Vinkki oli mitä mainioin, sillä Paljain käsin puhutteli minua monella tavalla. Se on feministinen kuvaus naiseudesta ja naiseksi kasvamisesta, sukupuolirooleista ja -odotuksista, yhteiskuntaluokan ja sukupolvitraumojen vaikutuksesta.
Tammimaan romaanissa on jotain samankaltaista kuin vaikkapa Saara Turusen Rakkaudenhirviössä. Molemmat kuvaavat vaikeita äiti-tytärsuhteita, sitä, miten äitien kipupisteet siirtyvät myös tyttärille, ja sitä, miten tietynlainen tunnekylmyys vaikuttaa väistämättä vanhemman ja lapsen väliseen suhteeseen.
Tammimaan romaanissa tyttäriä on kolme: Varpu, kertoja, työskentelee hoitoalalla ja on väsynyt siihen, että hänen tehtävänään on aina miellyttää ja hoivata muita. Virva, taitelijasielu, kamppailee lapsettomuuden ja rakoilevan avioliiton kanssa. Inari puolestaan elää toksisessa suhteessa varattuun mieheen, eikä saa suhteelta ansaitsemaansa arvostusta. Sisarten tarinan taustalla liikkuvat myös äidin ja tätä edeltäneiden naissukupolvien tarinat, se, miten sukupolvi toisensa jälkeen jää etäisiin väleihin äitinsä kanssa.
Paljain käsin on romaani naiseudesta ja naiseuksista, siitä, mitä vaikeuksia naiset elämänsä aikana kohtaavat. Kaikki Tammimaan kuvaamat naiset ovat joutuneet asettumaan tavalla tai toisella perinteisiin naisen rooleihin, vaikkeivät sitä ole halunneetkaan. Romaani alkaa vahvalla kuvauksella Varpun tekemästä hoivatyöstä: siitä, miten hoitoalan ammattilaisia ei arvosteta. Hoivatyötä pidetään kutsumusammattina, mutta todellisuudessa naiset ovat väsyneitä hoivaamaan kärttyisiä, seksistisiä ukkoja, kun palkkakin on mitätön, tartuntariskit todellisia ja vuorotyö estää perhearjen suunnittelun. Inari taas huomaa päätyneensä suhteeseen, jossa on rakastettunsa armoilla: hän ei kuulu tämän perheeseen mutta tarvitsee tätä silti.
Naiseuteen liittyvät odotukset alkavat elämän ensi hetkinä: Mutta jo siinä verilammikossa äidin reisien välissä, jo siinä kätilön tukevilla kämmenillä minä alan hapuilla kiinni todellisuudesta, kun sakset natkauttavat napanuorani poikki. Vaikuttaa siltä, että äitien ja tytärten kohtalo on sinetöity jo syntymässä: kerta kerran jälkeen toistuu se, mitä kukin nainen elämässään yrittää väistää.
Sukupolvien taakka näkyy sisarusten elämässä monin tavoin. Varpu tekee hoivatyötä, koska on on saanut sen synnyinlahjana: pakottavan tarpeen korjata kaiken. Pakottavan tarpeen korjata menneisyys, joka meni vikaan ennen kuin minä olin syntynytkään. Virva puolestaan kärsii hedelmättömyydestä kuten äitinsäkin aluksi: raskaaksi tuleminen ei onnistu, ja avioliitto ei kestä vuosien kriisiä säröilemättä.
Sukupolvitaakkojen ohella Paljain käsin käsittelee myös sitä, mikä on ollut naisille sallittua. Kun äiti jättää perheensä ja tyttärensä, sitä pidetään sopimattomana - maailma suorastaan järkkyy - mutta miesten perään ei näiden lähtöjen jälkeen juuri kysellä. Inarin rakastettu voi pettää vaimoaan jäämättä kiinni ja ottamatta vastuuta kummankaan naisen hyvinvoinnista. Isät ovat romaanissa taka-alalla, oikeastaan heitä ei edes ole. Vuosikymmenten ja -satojen aikana naiset ovat oppineet, että arjessa on pakko pärjätä yksin. Kivutta se ei kuitenkaan tapahdu.
Tammimaan kieli on kaunista ja soljuvaa. Paikoin kuvaukset ovat räväkämpiä: inhorealistisuus korostaa sitä, miten tympeisiin olosuhteisiin naisten on pakko sopeutua. Kerronnan tasolla lukemista häiritsee paikoin se, että Varpu on koko romaanin ajan kertoja - jopa silloin, kun näkökulma on sisarusten ja aiempien sukupolvien. En ole useiden kertojien ystävä, mutta tässä sekin valinta olisi ehkä voinut olla perusteltu - ainakin romaanin loppupuolella olisi ollut helpompi hahmottaa, kenen naisen tarinasta onkaan kyse. Toisaalta kaikkitietävä, ikään kuin kärpäsenä katossa liikkuva minäkertoja on myös kiinnostava ratkaisu ja kuvaa hyvin sitä, miten sisarukset ovat jollain tavalla läsnä silloinkin, kun eivät fyysisesti ole.
Essi Tammimaa: Paljain käsin
Gummerus 2011
346 s.
Pisteitä: 4/5
Kommentit
Lähetä kommentti