Siirry pääsisältöön

Olo-, tunne- ja työtilat koronaviruksen aikaan - sekä paikka ja siirtymä Rachel Cuskin romaanissa Siirtymä

Olo-, tunne- ja työtilat konkreettisina ja abstrakteina koronaviruksen aikaan

Tänä keväänä olemme kaikki joutuneet elämään enemmän tai vähemmän muutostilassa. Koronavirus on aiheuttanut sen, että on pitänyt siirtyä vanhasta elämästä uuteen, vanhoista tavoista uusiin. Koronakevät onkin pakottanut väkisinkin ajattelemaan paikkaa, tiloja ja niiden merkityksiä. Yhtäkkiä se ympäristö, jossa on aiemmin viettänyt aikaansa, on kaventunut kokoelmaksi vaarallisia paikkoja, joista saattaa saada koronatartunnan. Monen turvapaikat ovat kadonneet. Enää ei pääse kuntosalille, kirjastoon, paikallisnähtävyydet on suljettu, eikä kotoa voi kadota mihinkään. 

Etuoikeutettuja ovat ne, joilla on jokin paikka, jossa olla - koti, ja siellä kotona on paikalla joku toinen, jonka kanssa viettää aikaa. Mutta kun korona on sulkenut yhteiskunnan, yhtäkkiä useimmat ovat joutuneet huomaamaan, että oma elinpiiri on kaventunut. Koti ei ole kaikille turvallinen, ja vaikka olisikin, samassa tilassa oleminen kuormittaa, turhauttaa ja ahdistaa väistämättä. Omaa tilaa ei ole tarpeeksi tai sitten sitä on liikaa. Ihmisille, jotka ovat tottuneet siihen, että voi liikkua ja matkustaa vapaasti, pelkkä paikallaan oleminen, pysähtyminen on vaikeaa. 

Ja toisaalta: vaikka pitää olla paikallaan, pitää pysyä, siellä missä on, on myös koko ajan siirryttävä. On elettävä siirtymävaiheessa: opeteltava etätyökäytänteitä, opeteltava, mitä poikkeustila ja valmiuslaki tarkoittavat, keksittävä korvaavia tapoja viikottaisille ryhmäliikuntatunneille. On hyväksyttävä se, että nyt tuntuu yhdeltä ja toisena hetkenä toiselta - että uusi arki vaatii mukautumista, joka ei tapahdu hetkessä. 

Ja vaikka miten siirtyisi tai haluaisi siirtyä, haluaisi hyväksyä uuden tilanteen, ei siirtymismahdollisuutta välttämättä ole. Sitä saattaa kuulua niihin, jotka tekevät töitä vaikkapa hoito- tai kasvatusalalla, eikä oman työn tekeminen onnistu toisessa paikassa. On tehtävä töitä konkreettisessa tilassa, ja samalla ei kuitenkaan kykene siirtämään ajatuksiaan muualle: koronauhka - itsen ja läheisten tartuttaminen - on koko ajan läsnä. Työpäivän jälkeen on siirryttävä paikasta toiseen, turvattomasta turvalliseen tai toiseen turvattomaan - siirtyminen on paitsi vaihe paikasta toiseen myös riskialtis prosessi. Kun vielä vapaa-ajallakin pitää siirtyä - siirtää tapaamisia tulevaisuuteen ja väistää lenkkipolulla niitä, jotka eivät pidä turvaväliä, näyttäytyy korona kansalaisille sekä konkreettisina että abstrakteina paikkoina ja niiden välillä liikkumisena. 

Tällä hetkellä kaikki tuntuvat olevan enemmän tai vähemmän tiloissa. Yhteiskunnallinen tilanne kuormittaa, ja siitä ja sen vakavuudesta ollaan tietoisempia kuin pitkään aikaan. Jatkuva varpaillaanolo on tuttua posttraumaattisesta stressistä kärsivälle, ahdistuneelle minulle, mutta nyt saman ahdistuneen tilan voi huomata useimmissa kansalaisissa. Erilaiset tunnetilat tulevat tutuiksi, kun moni joutuu ensimmäistä kertaa kohtaamaan sen, miten itse reagoi kriisitilanteessa. 

Tilan kysymyksessä pelottaa se, tuleeko tästä pysyvää. Tunnetilat vaihtelevat, tulevat ja menevät -vai menevätkö, entä jos tämä on aina yhtä ahdistavaa, entä jos pelosta tulee pysyvä olotila? Ja entä yhteiskunnan tila? Kun nyt ensin olemme siirtyneet yhteen tapaan olla, toimia ja ajatella, mitä tapahtuu sitten, kun tästä tilasta yritetään pois? Onko siirtymä menneeseen enää mahdollista? Ja jos emme siirry siihen, mitä oli ennen, mihin siirrymme? Mikä muuttuu? 

Lopuksi vielä takaisin paikan merkitykseen. Kun lamakausi nyt väistämättä alkaa, on alkanut, ja vaikuttaa ihmisten elämään, talouteen ja ihmissuhteisiin, tekee mieli kysyä, mikä on minun paikkani yhteiskunnassa. Nyt - mutta toisaalta myös kriisin jälkeen? 

Entä mikä on minun paikkani yhteiskunnassa tämän kriisin jälkeen? Tammikuuhun asti olen kotona, mutta mitä sen jälkeen? Vieläkö minulle löytyy töitä? Miten käy puolison työpaikan? Jos töitä on, palataanko konkreettisesti takaisin työpaikoille, vai muuttuvatko etätyökäytänteet pysyvimmiksi mahdollisuuksiksi? Mikä kaikki työpaikoilla muuttuu? Millaiseen tilaan he, jotka nyt ovat työskennelleet kotoa, palaavat? Ja miten tilan ja paikan käsittävät he, jotka eivät voi välttää julkisia tiloja vaan joiden työ ja arki tapahtuu paikoissa, jotka ovat koronan myötä muuttuneet vähintään epämiellyttäviksi, usein jopa vaarallisiksi? 

Koronan keskellä tuntuu välillä siltä, että muu elämä ei tapahdu. Että kaikki muu on paikoillaan, pysyy, ja vain korona liikuttaa ihmisiä - tilasta, paikasta ja olotilasta toiseen. Mutta samaan aikaan siirtymiä on muitakin: minä ja puoliso muutumme vanhemmiksi, lapseni siirtyy alaspäin, valmistautuu syntymään. Paikat, tilat ja siirtymät vaihtelevat muutenkin, ja tuntuu, että niissä olisi riittävästi kestämistä ilman koronaakin.

Tila, paikka ja siirtymät Rachel Cuskin Siirtymässä

En tiedä, onko syy koronan ja kotona olemisen, sen, että tilaa ja paikkaa ja aikaa on joutunut ajattelemaan enemmän ja eri tavalla kuin ennen; joka tapauksessa toisella lukukerralla kiinnitin Rachel Cuskin Siirtymässä huomiota nimenomaan siihen, miten teoksessa ilmaistaan paikkaa. 

Siirtymässä ollaan koko ajan jossakin. On paikkoja - ravintola, koti, rakennustyömaa, esiintymislava - joissa ollaan, joihin pyritään tai joista halutaan päästä pois. Romaanin keskeisenä paikkana on kerrostaloasunto, jonka romaanin keskushenkilö Faye on ostanut - hänen on alettava remontoimaan kehnoa asuntoa, jonka hän on, ohjeen mukaisesti, ostanut hyvältä asuinalueelta. Rivien välistä selviää, että Fayen elämässä myrskyää - avioliitto on ohi - ja paikattavaa on myös asunnossa. Remonttimiehet kolistelevat Fayen elämään ja korjaavat konkreettista paikkaa mutta ehkä samalla myös abstraktia tilaa, jossa Faye on tai josta hän yrittää pyristellä irti. Puolalainen remonttimies ei pääse kiinni englannin kieleen mutta ei oikein voi lähteä kotiinkaan; ruotsalainen nainen puolestaan ei halua palata kotimaahansa, koska se on paikka, joka muistuttaa aiemmasta liikaa. Toisille uusi paikka on puhdas alku, toiset jäävät kellumaan jonkinlaiseen välitilaan. Siirtymässä kysytään myös, milloin yhdestä tilasta on mahdollista siirtyä toiseen: ihminen saattaa joutua jumiin elämäntilanteeseensa tai haaveilla muutoksesta, johon ei ehkä sittenkään kykene tai ole valmis. 
Urakoitsija sanoi, että yritin tehdä murjusta linnaa.
"Vika on materiaalissa", hän sanoi. "Aineksia linnaan ei ole."
Kuten aiemmasta postauksestani ilmenee, Siirtymässä on kyse kertojan sijaan siitä, keitä hänen ympärillään liikkuu. Sisäkkäiskertomukset nostavat esiin muutoksia ja olotiloja: yksi sairastaa, toinen pohtii paikalleen asettumista toisaalta työn, toisaalta perheen näkökulmasta. Yksi konkreettisista tapahtumista, jotka jäävät Siirtymässä mieleen, on tilanne, jossa Faye ja kirjailijakollegat kastuvat litimäriksi juostessaan telttaan, jossa kirjallisuustapahtuma on määrä pitää. Vasta jälkeenpäin huomataan, että tilaan olisi päässyt turvallista reittiä pitkin, kastumatta - siirtyminen konkreettisesta tilasta toiseen näyttäytyy merkityksellisenä hetkenä, joka vaikuttajaa osallistujien mielentilaan. Myös kastuminen on muutosta, olotilasta toiseen siirtymistä, ehkä jonkinlaiseen negativiiseen kehään joutumista. Siirtymävaiheen raskautta helpottaa se naurettava huomio, että kastumisen olisi voinut välttää - toisenlainen ratkaisu tai ympäristön tarkempi havainnointi olisivat auttaneet. 

Siirtymä on mainiota luettavaa korona-aikaan. Se ravistelee kirjallisuuden käytänteitä mutta kysyy myös, mikä on paikan ja tilan merkitys ja miten ihmiset selviävät, kun heidän täytyy muuttaa, muuttua tai siirtää, siirtyä. Trilogian viimeinen osa Kunnia on juuri ilmestynyt, ja odotan sitä malttamattomasti. Millaisiin tiloihin se minut johdattaa? Millaisissa tiloissa luen sitä? Missä paikassa - millaisessa tilanteessa? 




Kommentit