Luen Saara Turusen Hyeenan päiviä muutaman kuukauden ikäinen vauva sylissäni. Hän imee maitoa, minä olen tehnyt illalla työhakemusta. Pääsispä taas töihin, pääsispä opettamaan kirjoittamista, pääsispä olemaan taas muutakin kuin äiti! Hyeenan päivissä erityisen raikkaalta tuntuu alkuasetelma, jossa päähenkilö ei ole ensin ollenkaan halunnut lasta mutta havahtunut sitten kuitenkin siihen, että haluaa. Tuntuu sittenkin tyhjältä ilman. Yhä edelleen lapsensaamiskysymys typistyy joko-tai-asetelmaan: joko sitä on halunnut olla äiti lapsesta saakka tai sitten ei ikinä. Miltä tuntuu alkaa haluta lasta vasta, kun on miltei liian myöhäistä? Miltä tuntuu haluta lasta, kun ei tiedä, haluaako lasta? Päähenkilö elää eri maailmojen välissä. On ne ystävät, jotka ovat jo saaneet lapset ja ovat sitä mieltä, että lapset ovat parasta, mitä on. Sitten on ystäviä, jotka ovat valinneet lapsettomuuden ja kokevat päähenkilön lapsihaaveen petoksena. Et kai muutu niuhottajaksi, joku kysyy, ja päähenkilö miettii,