Sivutiellä

Marika Riikonen: Yksin, kiitos Hertta 2023 264 s. Uudehko kustantamo Hertta on antanut varsin ihastuttavan kuvan itsestään sekä julkaisuillaan että somepresenssillään, ja siksi on tuntunut kivalta, että Marika Riikosen Yksin, kiitos on saanut näkyvyyttä kirjasomessa.  Luen Riikosen teosta sairaslomalla, joka on jatkunut kolmisen viikkoa. Miten hirveän pitkä aika olla enimmäkseen kotona, voisi joku ajatella. Minä olen hädin tuskin ehtinyt palautua syksyn ensimmäisen opetusviikon sosiaalisuudesta, ja vaikka en tapaa kuin perhettäni, tekee iltaisin mieli sanoa puolisolle: tehdäänkö vähän omia juttuja? On siis selvää, että minä viihdyn yksin, ainakin silloin, kun se tapahtuu omilla ehdoillani ja tietyissä puitteissa. Enhän ole sairaslomallanikaan ollut varsinaisesti yksin: olen puuhaillut somejuttuja ja viestitellyt ystäville lähes tunneittain. Lähitapaamisia en jaksaisi lainkaan niin intensiivisesti.   Riikosen Yksin, kiitos käsittelee juuri nautinnollista, itse valittua ja toivottua yksi

Henriikka Tavi: Remu Teos 2023  "Haluan sellaisen maailman, jossa/koirat saavat kulkea vapaina." Henriikka Tavin runoteos Remu* on rakkaudenosoitus kahdelle perheenjäsenelle: Remu-koiralle ja syntymättömälle lapselle. Teoksessa kulkevat rinnakkain rakkaus muunlajiseen perheenjäseneen ja suru siitä, ettei ihmislasta ole syntynyt. Koira ei ole lapsi, mutta se on perheenjäsen. Tavin runoissa koiraan heijastuu lapsenkaipuuta, mutta samalla lukija pysähtyy perheen käsitteen äärelle: eikö muunlajisia perheenjäseniä pidä rakastaa yhtä lailla, juuri kuten Tavi kirjoittaa? Toisaalta Tavi huomauttaa, että "en pidä siitä/että koska meillä ei ole lapsia/puhumme sinusta kuin lapsesta". Koira on omanlaisensa, ei kenenkään korvike. Silti perheessä on perustavanlaatuista surua, kun puuttuu jotakin, jota kukaan muu ei voi perheenjäsenille antaa. Luen Tavin teosta, kun olen viimeisellä kolmanneksella raskaana, ja runot herättävät kipeitä kysymyksiä. Miksi toiset saavat lahjan, lapsen

Vuoden alussa julistin päivittäväni blogia tänä vuonna ahkerammin. Höpöhöpö - aika ei riitä sekä Instagramin että blogin pitämiseen, ja tuntuu tylsältä kopioida samat tekstit molemmille alustoille. Niin ajattelin nyt kuitenkin tehdä: koota muutaman miniarvion tänä vuonna lukemistani kirjoista.  Maria Peura: Esikoinen "Minä tunnen syyllisyyttä kaikesta, mitä lapselleni on tapahtunut. Olen siis syyllinen. Siihen, mitä minulle on tapahtunut, ei kukaan ole syyllinen. Äitini hoki syyllisyyttään samalla, kun syyllistyi aina vain uusiin ja uusiin väkivallantekoihin." Äitiys, sukupolvitraumat, väkivalta, ylisukupolvisuus, oman lapsen huostaanotto. Muun muassa näitä teemoja Maria Peura käsittelee romaanissaan Esikoinen. Peura kysyy romaanissaan suuria kysymyksiä. Kerrontahetkessä kirjailija pitää huolta ikääntyvistä vanhemmistaan: isä ei näe, äiti ei muista. Symboliikkaa täynnä tämäkin, kuten Esikoisen kerronta laajemminkin. Oma lapsi on jo aikuinen, kaikki kamala takanapäin - on aika