Joitakin vuoden 2023 suosikkeja: Maria Peura, Maria Matinmikko ja Maarit Verronen

Vuoden alussa julistin päivittäväni blogia tänä vuonna ahkerammin. Höpöhöpö - aika ei riitä sekä Instagramin että blogin pitämiseen, ja tuntuu tylsältä kopioida samat tekstit molemmille alustoille. Niin ajattelin nyt kuitenkin tehdä: koota muutaman miniarvion tänä vuonna lukemistani kirjoista. 

Maria Peura: Esikoinen

"Minä tunnen syyllisyyttä kaikesta, mitä lapselleni on tapahtunut. Olen siis syyllinen. Siihen, mitä minulle on tapahtunut, ei kukaan ole syyllinen. Äitini hoki syyllisyyttään samalla, kun syyllistyi aina vain uusiin ja uusiin väkivallantekoihin."

Äitiys, sukupolvitraumat, väkivalta, ylisukupolvisuus, oman lapsen huostaanotto. Muun muassa näitä teemoja Maria Peura käsittelee romaanissaan Esikoinen.

Peura kysyy romaanissaan suuria kysymyksiä. Kerrontahetkessä kirjailija pitää huolta ikääntyvistä vanhemmistaan: isä ei näe, äiti ei muista. Symboliikkaa täynnä tämäkin, kuten Esikoisen kerronta laajemminkin. Oma lapsi on jo aikuinen, kaikki kamala takanapäin - on aikaa tai voimia yrittää ymmärtää, mikä sijoitukseen johti. Minäkertoja käy läpi omaa väkivaltaista ihmissuhdehistoriaansa ja peilaa lapsensa kasvua siihen.

Äitiys ei ole helppoa. Äitiydessä on paljon sellaista, mihin ei voi valmistautua tai itse vaikuttaa. Hyväkään vanhempi ei aina pysty tarjoamaan turvaa lapselleen, Peura muistuttaa romaanissaan. Joskus ammattitaho, jopa huostaanotto, on tarpeen. Mutta olisiko kaiken voinut kuitenkin välttää?

Ylisukupolvisuuden lisäksi Esikoisessa on tärkeää se, että Peura kuvaa sosiaalitoimen todellisuuksia. Yhtäältä on sosiaalihuolto, joka pelastaa lapsen ja vanhemman; toisaalta sosiaalihuollon toiminnassa on paljon kritisoitavaa. Lastenpsykiatria ei tunnista lapsen neuroepätyypillisyyttä, ja ongelmat ehtivät kasaantua. Peuran kertomuksessa kaikki päättyy hyvin. Rinnalla kulkee välähdyksiä siitä, että kaikille niin ei käy.

Esikoinen on kipeä, herkkä, kaunis ja koskettava romaani. Peura kuvaa ylisukupolvisuutta kauniisti. Kertojan suhde omiin vanhempiinsa kietoutuu lapsisuhteeseen. Mennyt väkivalta lyö mieltä yhä uudestaan. Kirjallisesti ja kerronnallisesti inspiroiva, yhteiskunnallisena kertomuksena tärkeä ja kantaaottava. Mitä lämpimin lukusuositus. ❤️

Maria Matinmikko: Valohämy

Rakastin Kolkkaa.  Niinpä ilahduin suuresti Valohämyn julkaisusta. Valohämy on multimodaalinen, eri taidemuotoja yhdistelevä esseistis-lyyrinen teos mm. paikoista, taiteesta ja tuhosta.

Matinmikon ottamista valokuvista putoilee minuun sanoja. Tuntuu kliseiseltä sanoa näin, mutta Matinmikon runokieltä rakastan. Vaikka en aina ymmärrä, tulee olo: näin se on. Matinmikko sanoittaa uusia kokemuksia estetiikasta, väkivallasta, tilasta, maailmanlopusta. Valohämyn rikas sanasto on upea osoitus siitä, mihin äidinkielellämme pystyy.

Matinmikko käsittelee Valohämyssä taiteen merkitystä. Teoksen multimodaalisuus korostaa sitä, että tekstilajit kietoutuvat toisiinsa ja pakenevat tiukkoja määritelmiä. "Tuleeko nautinto oivaltamisen kokemuksesta, taistelun tunnusta, ristiriitaisen tilan kannattelusta vai teoksen anastamisesta omakseen", Matinmikko kysyy, ja minä kirjoitan muistiinpanoja tiuhaan, koska tätä ja tätä ja tätä haluan sivuta siinä, mitä itse kirjoitan.

Maarit Verronen: Hyvä näin

Maarit Verronen on Tove Janssonin ohella lempinovellistini. Verrosen novellit ovat napakoita, tarkkoja kuvauksia arkisista ja poikkeuksellisista tilanteista. Näillä sanoilla voi luonnehtia myös Verrosen uusinta, Hyvä näin -kokoelmaa.

Kokoelma saa nimensä avausnovellista, jossa maapallo uhkaa tuhoutua hiukkaskiihdyttimellä tehtyyn kokeiluun. Tarvitseeko maapalloa pelastaa, Verronen kysyy, vai onko hyvä näin: luonto ratkaisee ihmisten kohtalon.

Kokoelmassa vuorottelevat yleisemmän tason Maailma-novellit ja yksilön, Tiinan, elämäntapahtumiin pureutuvat kertomukset. Jälkimmäisistä mieleeni jäi erityisesti se, miten osuvasti ja tunnistettavasti Verronen kuvaa arkipäiväisiä ihmissuhteita: sitä, miten vaikea seksismiin on puuttua, tai sitä, miten suurta raivoa herättää ihminen, joka kohtelee lemmikkiään huonosti.

Verrosen tuotannolle tyypilliseen tapaan kokoelma vilisee lintuja, vesiä ja saaria. Verrosen tuotannossa ihastuttaakin sekä metaforien että kielen ja rakenteen tunnistettavuus: joka kerta tuntuu, että palaa jonkin tutun mutta silti uutta havainnoivan äärelle. Yksinolo, sosiaalinen kömpelyys ja ulkopuolinen tarkkailu toistuvat nekin Hyvä näin -kokoelmassa. Täytyykin palata pitkästä aikaa Verrosen vanhempaan tuotantoon. Hyvä näin -kokoelma sai myös varsin kiittävän arvion Hesarissa, mistä olen iloinen.