Sivutiellä

Aila Meriluoto, toim. Anna-Liisa Haavikko:  Tältä kohtaa. Päiväkirja vuosilta 1975-2004. Siltala 2010 Raskausajan yövalvomisista on seurannut jotakin hyvää: olen alkanut pitää uudelleen säännöllistä päiväkirjaa. Kirjoitin päiväkirjaa säännöllisesti 14-vuotiaasta parikymppiseksi, mutta sittemmin kirjoitusjaksot ovat olleet lyhytkestoisia ja liittyneet lähinnä yksittäisiin elämänkriiseihin. Siitä on nyt jonkin aikaa, kun löysin Aila Meriluodon päiväkirjateokset kirjaston vaihtopisteeltä. Vaarallista kokea -teoksen toi kirjahyllyyn iäkäs pappa: en voinut olla miettimättä, millainen tarina oli tuonut hänet hetkeen, jolloin hän luovutti kirjan seuraaville lukijoille. Tältä kohtaa -teoksen tarinaa en tiedä tarkemmin - tosin kirja näkyy olevan kirjaston vanha poisto - mutta olen iloinen, että olen saanut molemmat teokset omaan hyllyyn. Postuumisti julkaistun En minä vielä pääty -teoksen luin viime vuonna. Tältä kohtaa kattaa miltei 30 vuotta kirjailija-runoilijan elämästä. Teoksen alkupuoli

Marika Riikonen: Yksin, kiitos Hertta 2023 264 s. Uudehko kustantamo Hertta on antanut varsin ihastuttavan kuvan itsestään sekä julkaisuillaan että somepresenssillään, ja siksi on tuntunut kivalta, että Marika Riikosen Yksin, kiitos on saanut näkyvyyttä kirjasomessa.  Luen Riikosen teosta sairaslomalla, joka on jatkunut kolmisen viikkoa. Miten hirveän pitkä aika olla enimmäkseen kotona, voisi joku ajatella. Minä olen hädin tuskin ehtinyt palautua syksyn ensimmäisen opetusviikon sosiaalisuudesta, ja vaikka en tapaa kuin perhettäni, tekee iltaisin mieli sanoa puolisolle: tehdäänkö vähän omia juttuja? On siis selvää, että minä viihdyn yksin, ainakin silloin, kun se tapahtuu omilla ehdoillani ja tietyissä puitteissa. Enhän ole sairaslomallanikaan ollut varsinaisesti yksin: olen puuhaillut somejuttuja ja viestitellyt ystäville lähes tunneittain. Lähitapaamisia en jaksaisi lainkaan niin intensiivisesti.   Riikosen Yksin, kiitos käsittelee juuri nautinnollista, itse valittua ja toivottua yksi

Henriikka Tavi: Remu Teos 2023  "Haluan sellaisen maailman, jossa/koirat saavat kulkea vapaina." Henriikka Tavin runoteos Remu* on rakkaudenosoitus kahdelle perheenjäsenelle: Remu-koiralle ja syntymättömälle lapselle. Teoksessa kulkevat rinnakkain rakkaus muunlajiseen perheenjäseneen ja suru siitä, ettei ihmislasta ole syntynyt. Koira ei ole lapsi, mutta se on perheenjäsen. Tavin runoissa koiraan heijastuu lapsenkaipuuta, mutta samalla lukija pysähtyy perheen käsitteen äärelle: eikö muunlajisia perheenjäseniä pidä rakastaa yhtä lailla, juuri kuten Tavi kirjoittaa? Toisaalta Tavi huomauttaa, että "en pidä siitä/että koska meillä ei ole lapsia/puhumme sinusta kuin lapsesta". Koira on omanlaisensa, ei kenenkään korvike. Silti perheessä on perustavanlaatuista surua, kun puuttuu jotakin, jota kukaan muu ei voi perheenjäsenille antaa. Luen Tavin teosta, kun olen viimeisellä kolmanneksella raskaana, ja runot herättävät kipeitä kysymyksiä. Miksi toiset saavat lahjan, lapsen

Vuoden alussa julistin päivittäväni blogia tänä vuonna ahkerammin. Höpöhöpö - aika ei riitä sekä Instagramin että blogin pitämiseen, ja tuntuu tylsältä kopioida samat tekstit molemmille alustoille. Niin ajattelin nyt kuitenkin tehdä: koota muutaman miniarvion tänä vuonna lukemistani kirjoista.  Maria Peura: Esikoinen "Minä tunnen syyllisyyttä kaikesta, mitä lapselleni on tapahtunut. Olen siis syyllinen. Siihen, mitä minulle on tapahtunut, ei kukaan ole syyllinen. Äitini hoki syyllisyyttään samalla, kun syyllistyi aina vain uusiin ja uusiin väkivallantekoihin." Äitiys, sukupolvitraumat, väkivalta, ylisukupolvisuus, oman lapsen huostaanotto. Muun muassa näitä teemoja Maria Peura käsittelee romaanissaan Esikoinen. Peura kysyy romaanissaan suuria kysymyksiä. Kerrontahetkessä kirjailija pitää huolta ikääntyvistä vanhemmistaan: isä ei näe, äiti ei muista. Symboliikkaa täynnä tämäkin, kuten Esikoisen kerronta laajemminkin. Oma lapsi on jo aikuinen, kaikki kamala takanapäin - on aika

Lucia Osborne-Crowley: I choose Elena The Indigo Press 2019 Kävin Instagramissa yksityisviestein hyvää keskustelua siitä, miten vaarallista ja mitätöivää voi olla, että kohtusairauksista puhutaan traumaperäisinä, käsittelemättömän mielen myötävaikuttamia ongelmina. Keskustelut saivat minut pohtimaan, olisiko Lucia Osborne-Crowleyn pitänyt vielä tarkentaa keskeisintä väitettään trauman ja autoimmuuni- sekä kohtusairauksien välillä. Varmaankin.  Siitä huolimatta, että endometrioosin syntyprosessi esitetään epäluotettavasti, I choose Elena kuvaa endometrioosiin sairastuneen naisen kipukamppailua. Lukijalle ei jää epäselväksi, miten invalidisoivasta ja kivullisesta sairaudesta on kysymys. Osborne-Crowley vuotaa, Omalla tarinallaan Osborne-Crowley kuvaa, miten huonosti kohtusairaudet tunnetaan, miten häntäkin tutkitaan lähinnä neuroottisena naisena ja miten diagnoosi viivästyy vuositolkulla, jolloin endometrioosi on ehtinyt vallata sisäelimet kokonaan. Osborne-Crowleyn sairautta kuvataan su

  Rachel Cusk: In the fold Fber & Faber 2019 (2005) Paikka, tila ja syrjä ovat Cuskin romaaneille tyypillisiä teemoja, ja olen kirjoittanut niistä aiemmin täällä. Myös In the fold on monella tapaa paikkaan keskittyvä kirja. Romaanin minäkertoja Michael on opiskeluaikoinaan tutustunut Adamiin ja tämän yleelliseen lammastilakotiin englantilaisella maaseudulla. Vuosikymmentä myöhemmin hän palaa Adamin luo auttaakseen tätä lampomiskiireissä. Adam on joutunut tilatöihin isänsä sairastuttua, eivätkä muutkaan perheenjäsenet ole entisellään.  "At my age, you had to belong somewhere, even if it was on Lisa's train", Adam kuvailee. Ihminen etsii paikkaansa, ja keski-iässä pitäisi olla vakiintunut, asettunut aloilleen. Paikka, place, liittyy In the foldissa olennaisesti ihmisen yhteiskunnalliseen paikkaan, jota Cusk henkilöhahmoillaan tutkii. Nuori Michael ihailee Hansburyjen yleellistä elämää mutta saa sittemmin huomata myös kulissit.  Sana place esiintyy kirjassa usein ja kiin

Vuosi 2022 oli minulle uuteen suuntautumisen aikaa. Edellisenä syksynä olin alkanut ottaa kirjoittamiseni vakavasti, ja vuonna 2022 kirjoitin esseekäsikirjoitukseni valmiiksi (siinä merkityksessä, etten koe tarvetta työstää sitä enää itseäni varten). Kirjoittamisen onni ja ilo valui lukemiseeni: löysin kirjoittamisoppaiden ilon, luin kirjailijamuistelmia ja yritin imeä itseeni kaiken, mitä kirjoittamisesta ja sanoista vain pystyin lukemaan. Niinpä vuoden 2022 tietokirjasuosikkini liittyvät pitkälti kirjoittamiseen ja omien tekstieni aiheeseen eli äitiyteen. Genrejaottelu on tässä lepsu, ja monen kohdalla mietin sopivaa kategoriaa, mutta tässä nyt kuitenkin tieto-, muistelma- ja esseekokoelmieni suosikit. Tietokirjat: 1. Jenny Kangasvuo: Bi- ja panseksuaalisuus Bi- ja panseksuaalisuus  oli minulle niin merkittävä lukukokemus, että palasin lopulliseksi muuttuneelta blogitauolta kirjoittamaan pitkän postauksen teoksesta. Kangasvuo tekee väitöskirjaansa perustuvassa teoksessa tarkkaa työtä

Vuosi 2022 oli yllättävän hyvä kirjavuosi, vaikka siihen mahtuikin jaksoja, jolloin lukeminen tahtoi jäädä. Kirjoitin enemmän kuin koskaan, mikä vei aikaa lukemiselta, mutta enimmäkseen velttoilin lukunojatuolissani, koska väsytti, uuvutti ja masensi. Haasteista (henkisistä ja luku-) huolimatta tulin lukeneeksi 120 kirjaa, mikä on varsin mainiosti. Lukutilastoja olen esitellyt IG:n puolella , ja tässä postauksessa ajattelin tarttua joihinkin suosikkeihin. Koska olen höveli tähdittäjä ja vitosen kirjoja oli yli kolmekymmentä, päätin valita parhaat muutamasta eniten lukemastani genrestä tai ehkä pikemminkin kategoriasta, joiden nimeämisen suhteen lienen yhtä höveli kuin pisteyttämisessäkin.. P.S. Miten kuvittelin alun pitäen kirjoittavani nämä kaikki Instagramiin, postauksiahan olisi pitänyt julkaista miljoona, sillä tämä teksti on pitkä kuin nälkävuosi... No joo. Mites blogipostaukset aloitettiinkaan? Jospa vaikkapa romaaneilla.  TOP 5 romaanit vuonna 2022 1. Iida Rauma: Hävitys Kirjoit