Emmekö voisi sietää epämukavuutta - keskustelua Merete Mazzarellan esseekokoelmasta Emmekö voisi elää sovussa

Merete Mazzarella:
Emmekö voisi elää sovussa?
Tammi 2020
5,5 h
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Pisteitä: 2/5

Olen halunnut tutustua Merete Mazzarellan tuotantoon jo pidemmän aikaa. Esseiden ystävänä uutuus, Emmekö voisi elää sovussa? Esseitä ajastamme tuntui sopivalta aloittaa. Moni on kehunut Mazzarellaa, ja odotukseni olivat korkealla. Jouduin kuitenkin huomaamaan, että Mazzarellan ja minun ajatukseni eivät useinkaan kohdanneet, enkä minä pystynyt löytämään sitä sopua, jota Mazzarella peräänkuuluttaa erilaisten mielipiteiden kohtaamisessa. 

Emmekö voisi elää sovussa? on tosiaan esseekokoelma, joka käsittelee monia ilmiöitä, jotka ovat herättäneet varsin polarisoitunuttakin keskustelua nyky-yhteiskunnassa. Mazzarella käsittelee teksteissään esimerkiksi rasismia ja maahanmuuttoa, naisten kehollista itsemääräämisoikeutta, tieto- ja yksityisyydensuojaa sekä isänmaallisuutta. Aiheet, toisinaan yksittäiset esseetkin, rönsyilevät, ja vaikka polarisoitunut, riitelevä keskustelukulttuuri yhdistää esseiden aiheita, paikoin tuntuu, että Mazzarella käsittelee teksteissään vähän kaikkea. 

Kaikessa ei ole kyse mielipiteistä

Vaikka Mazzarellan analyysi on pääosin terävää ja useat näkökohdat hyvinkin valideja, moni esseekokoelman aihepiireistä on sellainen, josta minun on vaikea, ellei mahdoton, olla Mazzarellan kanssa samaa mieltä. Yksi esimerkki on loukkaavuuskeskustelu. Kuten teoksen nimikin kertoo, kokoelman yleisenä ajatuksena on tahto elää sovussa - ilmeisesti jopa sellaisissa tilanteissa, joissa joku on käyttäytynyt hyvinkin väärin. Hän nostaa esiin monta tapausta, jossa rasistisesti käyttäytynyttä ei ole ymmärretty riittävästi, ja mieltää rasistisen käytöksen (stereotyyppiset rooliasut, kulttuurisen omimisen) näkemyksiksi tai mielipiteiksi, jotka saattavat joistakuista olla epämiellyttäviä. Mazzarellan ja hänen käyttämiensä lähteiden mukaan elämä ei kuitenkaan saisi olla sellaista, että mielipiteestä loukkaannutaan. 

Olen samaa mieltä Mazzarellan kanssa siitä, että feministisessä yhteiskunnassa pitää saada tehdä virheitä ja myös anteeksianto on tärkeää. Rasismi ei kuitenkaan ole mielipide tai näkemys, joka vain aiheuttaa pahaa mieltä jollekin - rasismi on usein - pitäisi olla aina - lainvastaista ja aiheuttaa konkreettisia seurauksia uhreilleen. Rasismista tai fasismista ei voida keskustella mielipiteinä, joihin kenellä tahansa on oikeus - eikä rasisteja tai fasisteja pidä ymmärtää. 

Vaikka Mazzarella on selvästi perehtynyt intersektionaaliseen keskusteluun feminismistä ja osoittaa ymmärtävänsä siihen liittyviä valtasuhdeteorioita (jotka toteutuvat konkreettisesti eivätkä vain ajattelun tasolla), hänen esimerkkinsä tuntuvat usein valkoisen egon suojelulta. Käypä esimerkki tästä on tarina, jonka hän kertoo taksimatkastaan. Siinä hän on esittänyt rodullistetulle kuljettajalle, että tämä varmasti huomaa, ettei Mazzarella puhu riikinruotsia vaan on Suomesta, ja kysyy sitten, mistä kuljettaja on kotoisin. Mazzarella tietää, ettei rodullistettujen "kotimaata" ole syytä kysyä - se on vain stereotyyppinen näkemys siitä, että henkilö ei voisi olla kotoisin siitä maasta, jossa nyt ollaan. Sen sijaan Mazzarella ilmoittaa, että kotimaakysymys on johtanut kiinnostaviin keskusteluihin, ja puolustelee omaa käytöstään sillä, että asemoi itsensä rodullistetun tapaan "toiseksi", suomenruotsalaiseksi. Kyse ei kuitenkaan ole samasta asiasta - valkoisuuteen ja mustuuteen liittyy aivan erilaiset valtasuhteet, ja vaikka suomenruotsalaiset aksentista Ruotsissa tunnistaakin, ei valkoisten ruotsalaisten ja valkoisten suomenruotsalaisten välille muodostu samanlaista historiallista taakkaa kuin valkoisten ja rodullistettujen välille. 

Emmekö voisi elää sovussa -kokoelmassa ongelmallista onkin se, ettei Mazzarella oikeastaan anna tilaa tai ääntä niille, joihin hän itse ei kuulu (esimerkiksi rodullistetut) ja joita koskevista aiheista hän kuitenkin keskustelee. Mazzarella on toki tehnyt myös rasisminvastaista työtä esimerkiksi turvapaikkahakijakeskustelussa, mutta hänen antirasistinen argumentaationsa ontuu. Miten voi olla antirasistinen ja samalla sanoa, että on ymmärrettävää, että valkoiset britit kokevat hankalaksi sen, että he ovat paikoin vähemmistönä omassa kotimaassaan? Monet kommentit, joiden tavoitteena on ymmärtää vaikkapa maahanmuuttokriittisiä ihmisiä, tuntuvatkin whitesplainaukselta, jossa ilmiötä käsitellään etuoikeutetusta asemasta. Omaa asemaa tarkastellaan kriittisesti vain silloin, kun se sopii omiin tarkoitusperiin. Tapausta, jossa Mazzarellaa on huomautettu epäkorrektista sananvalinnasta (rullstolsbunden, pyörätuoliin sidottu, vs. rullstolsburen, pyörätuolia käyttävä), Mazzarella ei suostu tunnistamaan omaa ableistista asennettaan vaan toteaa, että kyllähän pyörätuolia käyttävän täytyy tuntea itsensä sidotuksi: hänen mukaansa kukaan tuskin jäisi pyörätuoliin, jos vaihtoehto olisi. Vaikka sananvalinnan aiheuttamasta mielipahasta olisi luultavasti päässyt anteeksipyynnöllä, Mazzarella takertuu omaan mielipiteeseensä, joka pohjautuu hänen näkemykseensä siitä, millaiseksi pyörätuolia käyttävän täytyy tuntea itsensä. 

Kenen on oltava sovinnollinen?

Oma lukunsa Emmekö voisi elää sovussa -kokoelmassa on essee, jossa Mazzarella käsittelee aborttia ja naisen oikeutta määrätä kehostaan. Minun on kuunneltava kahdesti kohta, jossa Mazzarella toteaa: haluan saada sanotuksi, että kysymys naisen oikeudesta päättää kehostaan ei ole niin yksinkertainen kuin miltä se voi kuulostaa. Tässäkään keskustelussa en oikein tiedä, miksi Mazzarella osallistuu aborttikeskusteluun - miksi tämä on juuri se asia nykyajasta, jonka hän haluaa nostaa esiin. Siksikö, että abortinvastustajia pitää ymmärtää? Abortin tekeviä Mazzarella ei nimittäin juuri ymmärrä, toteaapahan vain, että abortti on joskus kahdesta huonosta vaihtoehdosta parempi ja että toivoo, ettei naisen tarvitsisi kokea yhtä aborttia enempää. Sen sijaan hän keskustelee pidemmin siitä, onko abortti eettinen toimenpide enää viikolla 22, kun joku toinen, toivottu lapsi saattaa syntyä tuolloin etuajassa, taistella hengestään ja käyttää runsaasti verovaroin kerättyä rahaa pysyäkseen elämässä. Kahden täysin erilaisen tilanteen - naisen elämäntilanne ei salli lasta vs. lapsi syntyy etuajassa - rinnastaminen tuntuu turhalta vastakkainasettelulta; samanlaisia eettisiä kysymyksiä voisi esittää mistä aiheesta tai raskausviikosta tahansa. Kovin modernia ei ole sekään, että isältä pitäisi kysyä aborttimielipidettä vain tasavertaisen vanhemmuuden toteuttamiseksi - ihanko oikeasti Mazzarella ajattelee, että naisen pitäisi olla raskaana 9 kuukautta, koska isä päättää, että aborttia ei saa tehdä?

Toisten kunnioittaminen on tärkeää, ja Mazzarella on luonnollisesti oikeassa siinä, että rakentavassa keskustelussa on huomioitava kaikki osapuolet: toista on osattava kuunnella. Emmekö voisi elää sovussa? -esseekokoelmaa lukiessa tuntuu kuitenkin siltä, että ymmärrystä on osoitettava erityisesti niille, joiden arvomaailma ei sovi liberaalistuvaan maailmaan. Vaikka Mazzarella ei sitä suoraan sano, rivien välistä kuultaa ajatus siitä, että nuorempi sukupolvi on täynnä mielensäpahoittajia ja turhista loukkaantujia ja että sopua ja ymmärtämistä vaaditaan nimenomaan punavihervasemmistolta (johon hän itsekin kokee asemoituvansa). Perussuomalaisia ja arvokonservatiiveja kyllä arvostellaan mutta aika maltillisesti - ilmeisesti tärkeämpää on olla sovussa kuin osoittaa todellisia ongelmakohtia tai saada arvokonservatiivit kokemaan syyllisyyttä. En itsekään pidä syyllistämistä yksinomaan hyvänä keinona saada ihmistä muuttumaan - mutta aina kritiikkiä ei voida esittää ilman, että sen kohde joutuu kokemaan olonsa epämukavaksi. Jos oikeasti tavoitellaan tasa-arvoista, hyvinvoivaa yhteiskuntaa, on selvää, että etuoikeutettujen ihmisten on kohdattava etuoikeutensa, valta-asemansa, mahdollisuutensa ja ennakkoasenteensa - ja useimmiten tämä prosessi aiheuttaa kipua ja epämukavuutta. Sopua ja ymmärrystä ei siis voi vaatia joka tilanteessa - on myös kyettävä näkemään, että on toiminut väärin, loukannut toista ja tarvitsee muutosta. Sen sijaan se, että virheet annetaan anteeksi, on asia erikseen - oppimiseen ja muuttumiseen pitää antaa mahdollisuus, vaikka kaikkea ei tarvitse eikä pidä sietää.