Onko kaunokirjallisuuden lukeminen todellisuuspakoa vai sittenkin todellisuuden tietämistä ja tiedon lisäämistä? Tätä mietin, kun luin Minna Salamin Aistien viisautta (S&S 2020, suom. Sini Linteri).
Afropolitanistisessa, feministisessä esseeteoksessaan Salami uudelleenrakentaa käsitystämme tiedon luonteesta ja purkaa samalla europatriarkaalista, Eurooppa- ja mieskeskeistä maailmankuvaa. Salami käsittelee tietoa aistivoimaisena ja tarinallisena ilmiönä ja nojaa ajatuksensa afrikkalaisglobaaliin tapaan jäsentää maailmaa.
Nautin teoksesta suunnattomasti. Kun alkukankeuden jälkeen pääsin mukaan tekstiin, nautin ajatuksesta, että tietäminen ei ole vain objektiivista luonnontieteellistä vaan kommunikatiivista, kehollista ja naisellista. Eurooppalaisena valkoisena minun on purettava käsityksiäni siitä, mitä ovat tieto, oikeassa oleminen ja niihin liittyvät syrjivät rakenteet.
Salami ei kirjoita esseitään maskuliinista tietoa raportoimalla vaan hyödyntää symboliikkaa ja tarinoita. Lopulta lukija kysyy: ovatko symbolit ja tarinat oikeasti vai symbolisia vai ovatko ne sittenkin tietoa sellaisenaan? Puhuttelevaa on Salamin tapa jäsentää naiseuden ja luonnon suhdetta: sitä, miten naisilla on ei-seksististä ymmärrystä luonnosta, ja sitä, miten joet ja naiset muistuttavat toisiaan.
Pidin valtavasti myös siitä, miten Salamin luomat käsitteet, kuten kompassi ja vallan haaroittuvuus, tuovat toivoa sorretuille: elämässä on osa-alueita, jotka luovat tuskaa, mutta on myös mahdollista suunnata voimavarojaan niille alueille, joista saa voimaa.
Mustaihoisuus ja intersektionaalisuus lävistävät kaikkia teemoja, joita Salami Aistien viisaudessa käsittelee.Hän kirjoittaa mustaihoisuudesta ja naiseudesta, mustana naisena olemisesta. Valtaa käsittelevässä esseessä keskustellaan miehille keskittyvästä vallasta ja kolonisaatiosta. Väistämättä käsitellään myös europatriarkaattisen ajattelutavan suhdetta Afrikkaan: sitä, millaisin tavoin eurooppalaiset ovat sortaneet ja sortavat edelleen toiseuttamaansa maanosaa ja sen kulttuuureita.
Huh! Salamin teos on tiivis mutta samalla hyvin antoisa. Sillä on paljon painavaa sanottavaa. Tätä kirjaa ei kannatakaan suirittaa tai ahmia kerralla vaan hiljentyä sen pariin vähäksi aikaa kerrallaan.
Erityismaininta kuuluu teoksen kannen suunnitelleelle Emmi Kyytsöselle. Harvoin olen nähnyt tällaista kantta, joka näin upeasti visualisoi teoksen symboliikkaa: vuori liittyy tarinaan siitä, miten sitä katsotaan eri puolilta, sininen kuvastaa naiseutta, ja myös joet liittyvät naisiin. Myös Sini Linterin, suomentajan, jälkisanat ovat hyvä katsaus suomennoksessa tehtyihin valintoihin ja suomenkieliseen käsitteistöön ja sen ongelmiin.
Kirja pyydetty arvostelukappaleena, kiitos S&S!
Kommentit
Lähetä kommentti