Siirry pääsisältöön

Riina Mattila: Eloonjäämisoppi

Riina Mattila: Eloonjäämisoppi
Kosmos 2019
207 s.
Pisteitä: 5/5
Tuolloin muistin traumastani jotakin, ääriviivat ja lyijykynällä raapustetun pohjapiirustusmaisen kehikon, en sen oikeaa sisältöä. Tarkemmin sanottuna en tuntenut traumaani: välillä jopa ajattelin, ettei sitä koskaan ollut tapahtunutkaan. Koska muistoni ei tuntunut todelta, käytin sitä jonkinlaisena tekosyynä pahaan olooni: sen illan yksi hajanainen muisto oli ainut konkreettinen asia, jonka kivulleni keksin, siksi sitä sopivan tilaisuuden tullen käytin. Helppoa se ei ollut.
Haluaisin lähettää kirjailija Riina Mattilalle terveisiä: kiitos, että kirjoitat. Eloonjäämisoppi on ehkä ensimmäinen suomenkielinen teos, josta löydän traumatisoituneen itseni - se kuvastaa todella monin tavoin sitä, mitä PTSD (posttraumaattinen stressi) on, miten se oireilee ja millainen prosessi traumasta toipuminen on. 

Eloonjäämisoppi on Mattilan omakohtaisiin kokemuksiin perustuva teos, joka yhdistelee informaatiota, muistelmia ja esseemäisyyttä. Mattila raiskattiin, kun hän oli 13-vuotias, ja trauma on edelleen läsnä hänen elämässään. Eloonjäämisopissa Mattila tarkastelee omaa traumaprosessiaan: sitä, miten hän on vähitellen oppinut ymmärtämään omaa kehoaan ja sen reaktioita. Kirjassa on havaittavissa erilaisia jaksoja: toisissa Mattila käsittelee ja analysoi traumaansa, tarinaansa ja tunnereaktioitaan, toisissa hän raportoi faktapitoisemmin siitä, mitä trauma oikeastaan tarkoittaa.

Mitään pahaa ei tapahtunut, mutta minä väsyin silti. Väsyin mieleen alati palaaviin muistoihin, epäonnistumisiin, huonosti nukuttuihin öihin, arjen vaatimiin velvoitteisiin. Kun itkin työpaikan vessassa ja sen jälkeen muutaman työkaverin silmien alla, tajusin olevani aivan karrella. Normaalitilassa pystyn pitämään äärimmäisen negatiivisetkin tunteet piilossa, mutta nyt olin jotenkin niin pulassa, etten enää pystynyt. Kaikkea oli tullut liikaa liian lyhyessä ajassa.

Informatiiviset, lähdekirjallisuuteen perustuvat osuudet eivät sidostu tekstiin aivan täysin: faktapitoisen, toteavan tyylinsä takia tekstin yhtenäisyys kärsii. Vaikka osiot eivät istukaan teokseen täydellisesti kielellisesti, ymmärrän niiden tärkeyden. 

Epäyhtenäisyys tuo mieleeni myös sen, miten olen itse traumaani käsitellyt. Aikuinen ANP (apparently normal person) pystyy käsittelemään - haluaa käsitellä - traumaa faktojen ja teorioiden kautta. ANP:n kirjoittamat tekstit, ainakin omalla kohdallani, ovat hyvin erilaisia kuin ne, jotka olen kirjoittanut silloin, kun EP (emotional person) on läsnä eli kun kohtaan traumaan liittyviä emotionaalisia tiloja. Niinpä teoksen osittainen epäyhtenäisyys selittyy minulle myös trauman rakenteen kautta: traumaan liittyvät faktat ovat tärkeitä, mutta ne jäävät usein etäisemmiksi, koska ANP ja EP ovat kaksi eri tasoa - järki ja tunteet eivät yhdisty traumassa. 

Se, että tulkitsen teoksen eri osioita ja niiden epäyhtenäisyyttä trauman rakenteen kannalta, herättää minussa paljon ajatuksia - en muista, että olisin aiemmin nähnyt tekstin rakenteessa itseäni. Mutta tunnistan itsessäni niin hyvin sen, minkä Mattilakin tuo tekstissään esille: tarpeen ymmärtää traumaa ja traumatisoitumista. Koska trauma ensisijaisesti tuntuu erilaisina tiloina, tuntuu välillä hyvältä käsittää, että omaa tilannetta voi tarkastella ulkopuolelta, vähän etäämpää: 

Silloin, kun todellisuus tuntuu irralliselta, kliiniset faktat saattavat auttaa maadoittumisessa. Sisällä jyllääville asioille löytyy nimekkeitä, joihin voi tarttua ja tuntea sillä tavalla itsensä vähemmän sekoavaksi.

Ehkä upeinta Mattilan Eloonjäämisopissa on se, että se herättää minussa halun kirjoittaa. Kun omasta traumastani oli puolisen vuotta, aloin kirjoittaa traumapäiväkirjaa - en nimittäin halunnut, että unohtaisin kaiken, kuten oli käynyt teini-iässä, jolloin minua kiusattiin. Luin paljon traumakirjallisuutta ja kirjoitin ylös itselleni merkityksellisiä sitaatteja. Eloonjäämisopissa on paljon samaa kuin omassa traumapäiväkirjassani: se jäsentelee traumaa kielellisesti, mikä on parantumisen kannalta todella keskeistä. Mattilan teoksen luettuani odotan ensinnäkin kuumeisesti seuraavaa terapiakertaa ja toisaalta sitä, että voisin jäsennellä omia traumakokemuksiani eheähköksi tekstiksi tai teksteiksi - ehkä ei sentään kirjaksi, mutta miksei vaikkapa esseeksi. 

Trauma ei tallennu ihmiseen kielellisinä muistoina, vaan kyse on kehollisista muistoista. Siksi terapian tavoitteena on usein alkaa luoda yhtenäistä tarinaa traumasta - kielen ja sanojen avulla trauman voi vähitellen yrittää yhdistää osaksi muuta elämäntarinaa. Kielellisenä, kirjoittavana ihmisenä minun on ollut vaikea hyväksyä, että en ole pystynyt kirjoittamaan traumasta - se on ollut fysiologisistakin syistä mahdotonta. Helpotuksen ovat tuoneet kirjat - toisten sanat ovat auttaneet minua navigoimaan omassa tunne- ja tilamaailmassani ja paikoitellen havaitsemaan, että hei, juuri tästähän minunkin kokemuksessani on kyse. Mattila tekee tärkeää työtä sanoittaessaan traumaa ja traumaattisia kokemuksia - tässä kirjassa on paljon sellaisia sanoja, jotka auttavat toipumisessa. 

Kommentit

  1. Moi, kiitos tästä. ❤️ Kirjoitan sulle joskus paremmin. T. Riina

    VastaaPoista

Lähetä kommentti