Siirry pääsisältöön

Minna Canthin hengessä - vai onko sittenkään? Minna Maijalan Punaiset kengät -esseekokoelma

Tiedättekö sen tunteen, kun olette löytäneet lempikirjailijan ja haluatte lukea kaiken, mikä tämän elämään ja teoksiin liittyy? Minna Canthista on tullut minulle yksi rakkaista kirjailijoista ja esikuvista, ja olinkin innostunut kuullessani, että Minna Maijalalta ilmestyy esseekokoelma, jonka tekstit linkittyvät vahvasti Canthin sanomaan. 

Työllä ja tuskalla olen nyt lukenut teoksen loppuun ja, kuten Instagram-tilini seuraajat tietävät, räntännyt teoksesta tarinoissani uuvuttavuuteen asti. Minä ja Minna Maijala emme kohdanneet Punaisten kenkien aikana montaakaan kertaa. Minun oli oltava eri mieltä ja riideltävä Maijalan tekstien kanssa - mielestäni hyvistä syistä. Seuraa pitkä postaus, jossa avaan teille joitakin tunnoistani.

Mielenterveyden myytit ja muita aatemaailman eroja

Minna Canth tunnetaan kirjailijana, joka puhui paitsi naistenoikeuksista myös mielenterveydestä. Esimerkiksi juuri julkaistussa novellikokoelmassa Ihmisen kuvia monet kertomukset käsittelevät horjuvaa mielenterveyttä. Canth tuntuu ymmärtävän mielenterveysongelmia ja toisaalta vaatii, ettei esimerkiksi rikoksista tuomittaisi niin ankarasti, jos ihmisellä on mielenterveysongelmia. Ajatus on taatusti ollut aikanaan varsin uudenlainen. 

Myös Maijala nostaa mielenterveyden puheenaiheeksi esseessään Mielen rajat. Sen sijaan, että esittelisi Canthin edistyksellisiä asioita ja niitä ongelmia, joita mielenterveydenhoidossa pitäisi huomioida, Maijala keskittyy 56-sivuisessa jättiesseessään argumentoimaan, miksi mielenterveysdiagnooseista ja lääkityksestä tulisi luopua. Essee alkaa raskaalla katsauksella mielenterveyden historiaan - osio muistuttaa enemmän katsausta kuin keskustelevaa esseetä. Varsinaisesti Maijala kohahduttaa (ainakin minua) esseensä loppupuolella, jossa hän kirjoittaa muun muassa seuraavasti analysoidessaan Pauliina Vanhatalon teosta Keskivaikea vuosi
Vaikka olen varma, että Vanhatalon olossa ei kokemuksena ole mitään käpeää, hänen tilansa määritteleminen keskivaikeaksi masennukseksi tuntuu peräti harkitsemattomalta ja nopealta -ja niin, jopa kepeältä. Koska Vanhatalo itsekin siis ymmärtääkseni epäilee diagnoosiaan, perusteet lääkehoidon aloittamiseen tuntuvat kaiken edellä sanotun valossa vähintäänkin hätäiseltä ratkaisulta. 
Maijala ottaa siis tehtäväkseen käyttää valtaa toisten diagnoosien arvioimiseen. Vanhatalon teos on omaelämäkerrallinen ja pureksii Vanhatalon kokemuksia masennuksesta. Tehdessään päätelmiä Vanhatalon olosta ja diagnosoinnista Maijalalla on kuitenkin käytettävissään vain kaunokirjallinen teos. Hän ei liene kuulleen Vanhatalon lääkäriä eikä toisaalta seuranneen kirjailijakollegansa kipuilua. Maijalalta unohtuu kaiken lisäksi se perusasia, että masentunut ei yleensä itse tunnista omaa oloaan tai halua myöntää sen vakavuutta - monella ajatus on, ettei voi olla masentunut, kun jollakin muulla on asiat huonommin (tästä lisää Gayn toimittamasta teoksesta Not that bad). Niinpä se, että itse epäilee diagnoosiaan, ei aina kerro siitä, etteikö sairautta voisi olla. Maijalan mututuntumadiagnosointi - tai pikemminkin antidiagnosointi - on vähintään yhtä vaarallista kuin diagnoosin antaminen ilman selvää syytä ja loukkaa sitä paitsi mielenterveysongelmista kärsiviä vaientamalla heidän huolensa ja terveysongelmansa. 

Maijalan tulisi huomata, että kun hän kritisoi lääketeollisuutta ja sen aiheuttamia ongelmia, hänen pitäisi pystyä perustelemaan, mistä lähteistä hän on tietonsa saanut. Lääketeollisuus on bisnestä - sitä ei käy kiistäminen, eikä kaikkia mielenterveysongelmia tarvitse lääkitä. Kun Maijala kuitenkin esittää totena, että tutkimukset eivät ole todistaneet, että mielenterveyshäiriöt olisivat aivoperäisiä ja että tutkimus päinvastoin osoittaa, että välittäjäaineet johtuvat lääkkeistä eivätkä suinkaan korjaannu niillä, tulisi esittää kattava lähdeluettelo, jotta vältytään Antti Heikkilä -tyyppiseltä lääketieteeltä. 

Maijalan asenne mielenterveysdiagnooseja kohtaan näkyy esseestä selvästi. Hän selvittää, että sairausluokituksissa on kyse äänestetyistä, mielipiteisiin perustuvista likiarvoista, joita Maijalan referoima Capla on verrannut tähtikartaksi - mielivaltaisesti hahmotetuksi kokonaisuudeksi. Väite on sinällään kiintoisa, kun ajattelee, että mielenterveyshäiriöihin liittyy laajojakin oireenkuvia, jotka tuntuvat osin pysyvän samana diagnooseittain. Eri ihmisillä oireenkuva on toki erilainen, eikä diagnostinen määrittely aina auta potilasta. Toisinaan se voi kuitenkin olla tärkeä keino ymmärtää omaa käyttäytymistään - ja samalla myös myönnetään, että mielenterveyshäiriöt ovat nimettävissä olevia sairauksia siinä missä muutkin. Eihän erilaisia syöpiäkään hoideta samalla tavalla - pitäisikö siis ahdistusta ja kaksisuuntaistakaan käsitellä samanlaisina sairauksina? 

Erityisen kovasti Maijala tuntuu pahoittaneen mielensä masennuksen kriteeristöstä. Masennushan määritellään muun muassa - siis muun muassa - raskaaksi, yli kaksi viikkoa jatkuneeksi suruksi. Maijalan loukkaantuminen kuultaa tekstistä, sillä hän väittää, ettei tavallista elämänmuutosta, esimerkiksi läheisen kuolemaa tai avioeroa, saa siis enää surra yli kahta viikkoa ilman, että suru diagnosoitaisiin. Ylenpalttiset diagnoosit saattavat olla lääketieteen ongelma, mutta kukaan ei väittäne, ettei suru voisi olla myös normaalia. Jos on kuitenkin ollut pitkään surullinen ilman nähtävää syytä, jo kaksi viikkoa masentuneena on pitkä aika elämän(halun) lamaantumiselle. Muutenkaan "ei saa enää olla sitä tai tätä" -tyyppinen argumentaatio ei vakuuta - perustelujen on oltava tarkempia. 

Seuraava katkelma osoittaa, että Maijala käyttää vaarallista, mielenterveysongelmia stigmatisoivaa puhetapaa tuodakseen ilmi oman agendansa diagnoosien vastustajana.
Kun diagnoosin on kerran saanut, siitä on erittäin vaikea päästä eroon. Diagnoosin kumoaminen on vaikeaa, koska pienetkin oireet voivat ennustaa häiriön uusiutumista, eivätkä lääkärit mielellään ota vastuuta parantuneeksi julistamisesta. [--] Diagnoosi voikin tulla elämän varrella vastaan hyvin erilaisissa tilanteissa. Terveys- ja jopa matkavakuutuksia on vaikeampi saada. Monet maat ovat asettaneet ulkomaisten adoptioiden ehdoksi, ettei hakijoilla saa olla mielenterveydellisiä ongelmia. Monissa työpaikkahauissa on edellytyksenä työterveystarkastus, ja ilmi tullut vanha mielenterveysdiagnoosi voi ikävällä tavalla vaikuttaa rekrytointiin.
Katkelmassa on ongelmallista moni asia. Jos aloitetaan diagnoosista eroon pääsemisestä, voi aluksi puhua siitä, että on totta, ettei mielenterveysdiagnoosia pääse usein karkuun. Mielenterveyshäiriöt uusiutuvat ja myös kroonistuvat helposti, ja esimerkiksi ahdistuksen kanssa joutuu usein kamppailemaan koko elämänsä - aktiivisemmin ja passiivisemmin jaksoin. Diagnoosi ei kuitenkaan ole mikään konkreettinen neonvaloin välkkyvä ilmoitus, joka pitäisi tunnustaa jokaiselle ihmiselle - ihmisellä ei ole velvoitetta kertoa mielenterveyden ongelmista eikä ihmistä pitäisi nähdä ainoastaan sairauden kautta. Maijalan esimerkki työterveystarkastuksesta on perätön - työterveyslääkäri voi kyllä todeta, onko ihminen sopiva työhön vai ei, mutta ei diagnooseja jaella työnantajille kuin ilmapalloja vappupäivänä. Kirjoittamalla, että mielenterveysdiagnoosi voi vaikeuttaa työnsaantiin, Maijala ainoastaan toistaa ajatusta siitä, että mielenterveysongelmat estäisivät ihmistä työskentelemästä ja että ne tulisi piilottaa. Jos haluamme päästä leimaavasta ajattelutavasta eroon, meidän nimenomaan pitäisi välttää tällaisia tulkintatiloja. Jo Canth suhtautuu novelleissaan empaattisesti ihmisiin, jotka kärsivät mielenterveysongelmista, ja onkin suorastaan hävytöntä, että Maijala - Canthin nimiin - toistaa jotakin näin vahingollista. 

Jäsentymättömyydestä, sidoksisuuden puutteesta ja näkökulman merkityksestä

Teoksen aatemaailma ei suinkaan ole ainoa asia, joka teoksessa mättää. Maijalan esseet ovat pitkiä, siis todella pitkiä. Esimerkiksi mielenterveyttä käsittelevä essee Mielen rajat on jopa 56-sivuinen. Pituudestaan johtuen esseet pääsevät myös karkaamaan Maijalan käsistä. Niinpä se, mikä lähtee yhdestä ajatuksesta, päätyy jonnekin aivan toisaalle: mielenterveysongelmista ADHD:n kaltaisiin keskittymisongelmiin, seksuaalirikoksista keskitysleireihin ja sieltä Juice Leskisen lyriikoiden aforismiin. Lukijalle tuleekin tunne, että Maijala on yrittänyt ottaa haltuunsa liian laajan teeman - esimerkkinä toimikoon kokoelman viimeinen, rodullistettujen kohtaamaa väkivaltaa käsittelevä essee Ihmisiksi. Toisaalta tekstit ovat liian lyhyitä siihen, että kaikista valituista aiheista voisi keskustella tarpeeksi laajasti.Lienee selvää, ettei Maijalan käsittelemiä aiheita - seksuaalirikoksia, keskitysleirejä, muukalaisvihaa ja terrori-iskuja voi käsitellä kolmessakymmenessä sivussa kattavasti, eikä kaikkia teemoja ehdi sitoa toisiinsa riittävällä tavalla. 

Sidosteisuuden puute ja ajatusten keskeneräisyys näkyy kokoelman viimeisessä esseessä tavalla, joka suorastaan puistattaa lukijaa. Siinä missä Maijala ansiokkaasti analysoi erilaisia kulttuurituotteita, esimerkiksi kirjallisia tai visuaalisia teoksia, unohtaa hän paikoin ilmaista riittävän selkeästi sen, miten hän itse suhtautuu tekemiinsä tulkintoihin. Keskitysleirien kauheuksia käsitellessään Maijala ottaa puheeksi German Concentration Camps Factual Survey -elokuvan. Hän kirjoittaa: 
Elokuva näyttää, kuinka liittoutuneet sotilaat kohtasivat leirien täydellisen epäinhimillisyyden - ympäriinsä lojuvat riutuneet kalmot ja rääkättyjen eläinten lailla kärsivät, hädin tuskin hengissä olevat ihmisraadot - ja kuinka hämmästyttävän nopeasti yksilöinä kuvatut leirien vangit alkoivat toipua takaisin ihimsiksi päästyään pesulle sekä saatuaan kunnon ruokaa ja vaatteita. German Concentration Camps Factual Survey on elokuva ihmisyydestä ja sen haavoittuvuudesta.
Sillä, mistä näkökulmasta lähestymme eri asioista, on väliä. Se, mitä sanoja valitsemme käyttää, merkitsee. Maijalan analyysissa keskitysleireistä esiin nostetaan sotilaiden - ei juutalaisten - kohtaamat kauhut. Näin rodullistettujen kohtaamaa väkivaltaa käsitellään jälleen kerran valkoisten vallanpitäjien näkökulmasta. Maijalan toteamus nopeasti toipuvista on julma: kukaan ei toivu keskitysleiristä, Kukaan ei toivu rasismista, eikä kukaan toivu orjuudesta. Ajatus siitä, että keskitysleirin kauheudet voisi tosiaan puhdistaa suihkussa, on naurettava, ja Maijala toistaa saman metaforan kertoessaan toisesta teoksesta, jossa sitä käytetään. Sen sijaan Maijala ei ota riittävän vahvasti kantaa tällaisen metaforan haitallisuuteen eikä asemoi itseään valkoisena kirjoittajana. Ihmisiksi-essee jääkin näin toistamaan antisemitististä puhetapaa, jossa keskitysleirien kauheuksia ihmettelevät lähinnä valkoiset, kauheuksilta oikeasti säästyneet ihmiset ja jossa vankien traumat sysätään syrjään. 

Lopuksi

Esseet ovat parhaita silloin, kun ne rakentuvat keskustelussa muiden teosten kanssa. Maijalakin vaikuttaa perehtyneen mitä erilaisimpiin teoksiin kokoelmaansa varten. Hieman onnetonta on, että toisinaan se, mitä lukija eniten odottaa - siis peilausta Canthin kirjoituksiin ja aatemaailmaan - jää liian hennoksi. Koska Maijalan käsitykset eivät aina linkity Canthiin, esseistä jää paikoin tunne, että Maijala on halunnut tuoda omaa agendaansa esille. Tämä vaikutelma jää varsinkin mielenterveysdiagnooseja koskevasta osuudesta. 

Parhaimmillaan Maijala on Miehiä vai ihmisiä? -esseessä, jossa hän ruotii kirjallisuus-, kustannus- ja tiedealan sukupuolittuneisuutta.  Maijala osoittaa monin esimerkein ja tarkoin analyysein, miten sukupuoli hankaloittaa kirjan julkaisua ja sen arvostusta. Hyvä analyysi ei kuitenkaan onnistu pelastamaan Punaisia kenkiä. Vaikka Maijala esseen loppupuolella toteaa, ettei ihminen ole vain mies tai nainen, hänen sukupuolikäsityksensä on varsin dikotominen. Aiemmin tekstissään hän puhuu molemmista sukupuolista ja toisintaa siten käsitystä sukupuolen kahtiajakautuneisuudesta. Myös teoksen vahva heteronormatiivisuus toisintaa paitsi seksuaalisuuden myös sukupuolten normeja - rakkauden löytää Maijalan esimerkeissä lähes pelkästään mies ja nainen. Canth ei välttämättä puuttunut omana aikanaan kaikkiin niihin teemoihin, joihin nykypäivän feministit puuttuvat, mutta vanhentuneiden, haitallisten seksuaalisuus- ja sukupuolidiskurssien toisintaminen ei Maijalan nykylukijaa ilahduta.

Kommentit

  1. Kuulostaa semmoselta kokoelmalta, jota en ite jaksais lukia. Tai jäis ainakin kesken.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisin itse toiminut taatusti samoin, ellen tykkäisi kirjoittaa kriittisiä postauksia :D

      Poista
  2. Olin lukenut kirjasta vain ylistäviä arvioita. Olin hämmentynyt -olenko ainoa toisinajattelija? Onneksi en! Sukset -tai punaiset kengät- meinasivat mennä ristiin jo alkumetreillä. Luin kuitenkin kirjan kokonaan. Oli siellä joitain hyviäkin kohtia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tästä on tosiaan ollut tosi paljon hyvää puhetta, ja minä en (kuten varmaan huomasit :D) lämmennyt tälle alkuunkaan. Mutta koska kriittisiä postauksia on kiva kirjoittaa, luin loppuun.

      Poista

Lähetä kommentti