 |
Helmi Kekkonen: Olipa kerran äiti
Siltala 2019
249 s.
Pisteitä: 5/5
|
Onko tosiaan mahdollista, että edelleen yksi suurimmista tabuista tämän aiheen äärellä on äidin kokemat negatiiviset tunteet? Sen myöntäminen, että äitinä oleminen ei aina olekaan iloa ja valoa ja onnea, että niin sanotuissa tavallisissakin olosuhteissa äidit väsyvät ja hermostuvat, tuntevat lohduttomuutta ja yksinäisyyttä, puhumattakaan erityistilanteista? Että lapsi ei ole mikään itsestään selvä onnentuoja, valmis paketti äidin rakastettavaksi?
Uusimman teoksensa, Olipa kerran äiti -kirjan, alussa Helmi Kekkonen kirjoittaa, ettei ole löytänyt raskausaikana sellaista luettavaa, jota olisi uudessa elämäntilanteessaan tarvinnut. Vähitellen mielessä on kypsynyt ajatus siitä, että sellaisen teoksen voi kirjoittaa itse.
Olipa kerran äiti -teoksen luettuani olen varma, että kyse on juuri sellaisesta kirjasta, jota äiti - tuleva tai nykyinen - tarvitsee. Ainakin Olipa kerran äiti on sellainen kirja, jonka minä tarvitsin juuri nyt, tilanteessa, jossa lapsenhankinnasta on sovittu mutta jossa tuntuu vielä vähäsen oudolta, että ehkä jossakin lähitulevaisuudessa siirrymme uuteen elämänvaiheeseen. Missä vaiheessa minussa kasvoi niin aikuinen, että haaveilen ihan oikeasti siitä, että saisimme ihan oikeasti lapsen tai lapsia?
Olipa kerran äiti ei ole satu äitiydestä. Se ei maalaa äitiydestä pyhää, jumalallista tehtävää, jota jokaisen naisen tulisi ylpeydellään kantaa. Toisaalta se ei myöskään puuskahda äitiyttä odottaville, että älkää haaveilko tästä kamaluudesta. Sen sijaan Kekkosen teoksessa vuorottelevat epätietoisuus ja ilo, väsymys ja ylpeys, varmuus ja epävarmuus. Olipa kerran äiti tuntuu todella rehelliseltä ja sellaisena hyvin kauniilta teokselta äitiydestä, vanhemmuudesta ja siitä, miten äidiksi voi tulla, vaikka sitä ei olisi joskus aiemmin halunnutkaan.
Tässä omaelämäkerrallisessa teoksessa tunnustetaan, että äitiys ei ole vaaleanpunaisia pilviä. Kekkonen murtaa äitimyyttejä ja myöntää, että äitiys on myös ikäviä, vaikeita ja raskaita tunteita: väsymystä, kiukkua, turhautumista, toisin valitsemisen kaipuuta, itkua, raivoa, epätoivoa, yksinäisyyttä. Vaikka nämä tunteet ovat näyttäytyneet kirjoittajille alun perin vaikeina, teos hahmottelee hetkiä, jolloin on vähitellen tullut hyväksyneeksi, että nämäkin olotilat ovat ok.
Tämä: vaikka saan nukuttua öisin ja usein myös päivisin ja molemmat tytöt ovat rauhallisia ja ihania, tulee päiviä jolloin en jaksa enkä osaa, olen väsynyt ja herkillä, unohdan kaikki fiksut tavat kasvattaa lapsia ja taannun itsekin lapseksi, kiukuttelen ja hermostun kun asiat eivät mene odotusten tai suunnitelmien mukaan, jo puhuessani tiedän että nyt kannattaisi vain olla hiljaa ja rauhoittua, mutta en pysty, ja tätä on vaikea myöntää edes itselle saati sanoa ääneen [--].
Äitiyteen liittyy valtavasti vaatimuksia. Ne alkavat ennen kuin edes on äiti: ne alkavat heti, kun ihmislapsi julistetaan tytöksi ja niitä vahvistetaan aika ajoin, säännöllisesti. Samanaikaisesti, kun naiselta vaaditaan äitiyttä ja siihen liitettyä autuutta, julistetaan mediassa ja arkipuheessa, että äitiys on luonnollista, pakollista ja kaiken muun täyttävää. Myös raskausaikaa pidetään tilana, jossa nainen täyttää jotakin luonnollista tehtävää, ja raskauden kritisoimista katsotaan pahalla: -- aivan kuin tässä olisi kyseessä jokin pyhä olotila jota ei saisi kritisoida
Kekkonen osoittaa teoksessaan rehellisesti, että vaikka äitiys muuttaa naista, omat tarpeet eivät katoa minnekään. Kirjoittaja tarvitsee oman tilansa kirjoittamiseen; hiljaisuus on tärkeää; toisinaan parisuhde on asetettava lapsen edelle. Raskausaikana voi joskus ottaa lasin viiniä, ja lapselle voi välillä kiukustua. Vaikka julkinen diskurssi muuta puhuisi, äidit - eivätkä isät - eivät pysty täydellisyyteen eikä lastenhoito ole helppoa ja ainaista onnea.
Mutta sitten on niitä hetkiä, kun lapsi lukee kirjaa, kun vauva hymyilee, kun itse saa olla toisen sylissä itkemässä, kun perhe muistuttaa merkityksestään ja rakkaus laajentaa mieltä. Kekkosen soljuvat virkkeet ja kauniit lauseet kuvaavat rakkautta lempeästi ja kauniisti ja sopivat toisaalta myös ahdistuksen ja epätoivon kuvaukseen. Kekkonen osoittaa epätäydellisyytensä ja herkkyytensä ja tukee samalla lukijaa samaan: saat olla juuri sellainen äiti kuin olet.
Se on hyvä kuulla. On hyvä kuulla, ettei äitiys ole aina ihanaa, mutta on myös hyvä kuulla, ettei äitiys ole aina kamalaa. Äitiyttä saa kiukutella ja äitiyttä saa iloita.
Tuntuu hyvältä odottaa tulevaisuutta.
Kommentit
Lähetä kommentti