Epäonnistunut kielipolitiikka ja muinaiset kieliasenteet identiteettityön estäjinä: Juhana Salosen Viiton - olen olemassa

Juhana Salonen: Viiton - olen olemassa

2017

Pisteitä: 4/5

Tartuin Juhana Salosen teokseen kahdesta syystä: ensinnäkin halusin lukea kuurosta kertovan kirjan Helmet-haasteeseen mutta ennen kaikkea halusin jatkaa kuurojen ja viittomakielisten kulttuuriin tutustumista. Opiskeluaikanani opiskelin muutaman kurssin viittomakieltä ja jopa käytinkin sitä muutaman äidinkielisen kanssa, mutta sittemmin taitoni ovat hiipuneet. Vaikka Salosen teos ei tietenkään palauta kielitaitoa mieleeni, se valaisee hyvin viittomakielisten yhteisöä ja toisaalta sitä, millaisia vaikeuksia kuurot yhteiskunnassamme kohtaavat. 

Viiton - olen olemassa on omaelämäkerrallinen teos, jossa Salonen pohtii oman identiteettinsä löytämistä. Kuurona syntynyt Salonen oppii kyllä käyttämään puhuttua suomea, mutta koska toisten puheen ymmärtäminen on lähes mahdotonta, kommunikaatiosta ei tule vastavuoroista. 80-luvun yhteiskunta ei kuitenkaan tue Salosta viittomakielen omaksumisessa, ja nuorempana tämä häpeääkin omaa kuurouttaan. Sittemmin Salonen on löytänyt äidinkielensä ja viittovan yhteisön, josta hän puhuu kirjassa hyvin lämpimästi. Kieli- ja kulttuurivähemmistöä yhdistävät kaikille tutut kokemukset ja toisaalta kyky ymmärtää ja käyttää kansainvälistä viittomakieltä sujuvasti - kuurojen yhteisöt ovatkin Salosen mukaan tekemisissä toistensa kanssa myös globaalisti. Tärkeää on myös viittomakielinen tieteellinen yhteisö, joka on muodostunut erityisesti Jyväskylään. 

Niille, joille kuurous tai viittomakieli eivät ole tuttuja ja jotka pohjaavat käsityksensä lähinnä stereotypioihin tai muutamiin harvoihin kuulemiinsa tarinoihin, teos tarjoaa tärkeää informaatiota siitä, mitkä yhteiskunnalliset tekijät vaikeuttavat kuurojen elämää. Salosen teoksessa käsitellään ainakin seuraavia ongelmia: 

1) Kuurous nähdään vammana, josta pitää päästä eroon, sen sijaan, että se ymmärrettäisiin ominaisuutena.

2) Kuuroille tai huonokuuloisille ei tarjota tarpeeksi mahdollisuuksia viittomakielen omaksumiseen, eikä viittomakielisille tarjota riittävästi äidinkielen opetusta koulussa. 

3) Monien kuulevian asenteet ovat stereotyyppisiä, jopa halventavia: kuuroja saatetaan esimerkiksi pitää tyhminä. 

4) Kuuroille tai huonokuuloisille ei aina tiedoteta riittävästi oikeuksista, joita heillä on. 

5) Varsinkin aiemmin suomen kielen omaksumista on pidetty tärkeämpänä kuin viittomakielen omaksumista, vaikka jälkimmäinen mahdollistaa kuuroille ja huonokuuloisille luonnollisemman, aidon viestinnän. 

6) Henkilöillä, jotka kohtaavat työssään viittomakielisiä (esimerkiksi päiväkodin henkilöstö), ei yleensä ole riittävää viittomakielen taitoa.

Yksi asia, johon kiinnitin lukiessani huomiota, on se, että Viiton - olen olemassa on omakustanne. En tiedä teoksen julkaisuprosessista, mutta olen sitä mieltä, että kustantajien pitäisi herätä siihen, että Suomessa on todella vähän kirjallisuutta maamme kieli- ja kulttuurivähemmistöistä. Viiton - olen olemassa on siitä tärkeä teos, että se edustaa ns. own voice -kirjallisuutta, jossa omakohtaisesti jonkin asian, tässä tapauksessa kuurouden, kokeva henkilö kirjoittaa aiheestaan. Teokseen kannattaa ehdottomasti tutustua!