Miten sietää ekstroverttiä yhteiskuntaa? Liisa Keltikangas-Järvisen ujot ja introvertit

Liisa Keltikangas-Järvinen: Ujot ja introvertit

WSOY 2019

284 s.

Pisteitä: 4/5

Ujo introvertti ope

"Sun työhän on esiintymistä", totesi eräs kaverini aikoinaan minulle, kun kerroin tavallisesta työpäivästäni opettajana. Hämmästyin ajatusta, sillä en ollut ajatellut työtäni niin - olin aina kokenut, että työskentelen ihmisten parissa. Kun olin pohtinut kaverini huomiota hetken, tajusin, että hänkin on oikeassa - olen työssäni jatkuvasti esillä, johdan usein luokkahuonevuorovaikutusta ja oppimistilanteita ja puhun työkseni. 

Ajatus esiintymisestä osana ammattiani tuntui kummalliselta ehkä eniten siksi, että introverttinä en taatusti valitsisi ammattia, jossa olisin jatkuvasti huomion keskipisteenä. En aina nauti tilanteista, joissa ryhmän huomio on kääntynyt minuun - saatan tulla todella itsetietoiseksi vaikkapa silloin, kun opiskelija kirjoittaa opetuspuheeni perusteella muistiinpanoja. Toisaalta tilanteessa, jossa hallitsen asiasisällöt tai pääsen puhumaan itselleni tärkeistä asioista, en juuri jännitä tai ahdistu yleisöstä. Niinpä, ujoudestani huolimatta, nautin, kun sain 9.luokkalaisena esittää runojani koulun juhlassa, ja tunsin ammatillista ylpeyttä, kun sain kertoa pro graduni tuloksista seminaarissa. 

Ujo ja introvertti eivät varmaankaan ole luonteenpiirteitä, joiden ajatellaan luonnehtivan tyypillistä opettajaa. Ainakin omissa mielikuvissani parhaat opettajat näyttäytyvät niinä, jotka puhuvat sujuvasti tilanteessa kuin tilanteessa, innostuvat kaikesta ja pitävät itsensä näkyvillä. Minä en olekaan valinnut työtäni siksi, että haluaisin olla esillä - ja ehkä siksi minulle sopiikin parhaiten opetustyyli, jossa ohjaan opiskelijoitani itsenäiseen työhön. Keskustelemme myös paljon - introverttinä rakastan syvällisiä keskusteluja ja tilanteita, joissa voin rakentaa tietoa yhdessä muiden kanssa. Tämä sopii mainiosti nykyiseen oppimiskäsitykseen. Draamallisten opetusmenetelmien käytössä olen onneton - olen kyllä kiinnostunut ideoista, mutta inhoan heittäytymistä. 

Ujous ja introverttiys näkyvät työssäni pääosin positiivisin tavoin. Osaan antaa muille tilaa osallistua vuorovaikutukseen, ja joustan helposti ja mielelläni. Kuuntelen ja ohjaan - en valista toisia siitä, mikä on oikein ja miten pitää tehdä. Työprojekteissa minun on helppo keskittyä tehtävän tekemiseen, ja omassani työnkuvassani niin tärkeä lukeminen on minulle mieluisaa. Koska olen tietoinen omista tunteistani ja ajatuksistani, osaan nykyään ohjata toimintaani niin, että en väsy yhtä helposti kuin ennen. Olen vuorovaikutuksessa silloin, kun se on työni kannalta tarpeellista, mutta jätän myös opiskelijoille osan aloitevastuusta. 

Ujouden ja introverttiyden myytinmurtaja

Kuten yllä olevasta osiosta voi huomata, nautin oman toimintani reflektoimisesta. Vaikka reflektointi opintoaikoina saattoi toisinaan turhauttaakin, oikeasti pidin siitä, että sain jäsentää ajatuksiani. Kuten postaukseni alkuosa osoittaa, Liisa Keltikangas-Järvisen Ujot ja introvertit -tietoteos herätti minussa runsaasti ajatuksia: pääsin peilaamaan omia toimintatapojani psykologiseen tutkimukseen siitä, millaista on olla ujo, introvertti tai molempia. 

Ujot ja introvertit on monella tavalla ansioitunut teos. Keltikangas-Järvinen on taitava tieteen yleistajuistaja: teoksen lukemiseen ei tarvitse hallita tieteellistä sanastoa tai psykologian opintoja, vaan kirjoittaja kielentää tieteellisen keskustelun varsin helppotajuiseksi. Esimerkkejä on paljon, ja Keltikangas-Järvinen ottaa rohkeasti kantaa siihen, millaisilla tuloksilla on oikeasti merkitystä arjen kannalta ja mitkä ovat lähinnä tieteellistä keskustelua tai jopa kyseenalaista tiedettä. 

Teoksen toinen ehdoton vahvuus on se, että se puhuu ujojen ja introverttien puolesta ja toteaa, että molempia ominaisuuksia tarvitaan. Vaikka ujous ja introverttiys näyttäytyvät yhteiskunnassamme usein negatiivisina ilmiöinä ja piirteinä, niistä on paljon hyötyä. Ujous on yhteydessä empatiaan; introvertti on hyvä keskittymään. 

Kolmas vahvuus liittyy myyttien purkamiseen. Keltikangas-Järvinen tekee selväksi, ettei älykkyys ole yhteydessä intro- tai ekstroversioon, eikä introverttiys tarkoita automaattisesti erakoitunutta, sosiaalisesti taidotonta asiantuntijaa. Ylipäätään ujouden ja introverttiyden käsitteitä avataan hyvin, ja niihin liittyvät ennakkoluulot pyritään poistamaan. Tämä on tärkeää, jottei introverteistä välittyisi tylsän, vakavamielisen ihmisen mielikuvaa - mistä en ainakaan itseäni tunnista, sillä sisäisessä elämässäni tapahtuu taatusti enemmän kuin mihin kehollani ehtisin säntäillä! 

Vaikka Keltikangas-Järvinen tekee hyvää työtä sosiaalisuusmyyttien purkamiseksi, olisi sosiaalisia taitoja voinut jäsentää teoksessa tarkemminkin. Teoksessa olisi voitu käsitellä enemmän sitä, että sosiaaliseen osaamiseen kuuluu monenlaisia taitoja - kyse ei ole yhdestä isosta taidosta vaan pikemminkin pienistä osa-alueista. Viestintätaidot ovat myös opeteltavissa. Keltikangas-Järvisen teoksessa todetaan, että ekstrovertit (keskimäärin) antavat itsestään helpommin paremman kuvan kuin introvertit. Tunnistan itseni kehumisen vaikeuden, mutta olen opetellut taidon. Koen ihan luontevaksi mennä työhaastatteluun ja julistaa, että olen asiantuntija ja hallitsen oppiaineeni erityistaidot erittäin hyvin. Myöskään luokkahuonevuorovaikutus ei ole minulle ongelmallista. Osin koen, että ammattirooli suojaa minua: opettajana on helpompi osallistua vuorovaikutukseen ja tehdä aloitteita - kotiroolissa olen sitten rauhallisempi ja vetäytyvämpi. 

Kaiken kaikkiaan Ujot ja introvertit on mitä mainioin teos, jota suosittelen jokaiselle. Ujot ja introvertit (tai sellaisiksi toisinaan itsensä kokevat) löytänevät teoksesta itselle tuttuja asioita, ja ekstrovertimmille tekisi ehkä hyvää ymmärtää, millainen ujon tai introvertin maailma voi esimerkiksi olla.