Siirry pääsisältöön

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva
Otava, Keskiyön kirjasto 2009 (1891)
Suom. Jaana Kapari-Jatta
363 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Usch. Yllätyin ja ällötyin.
"Mutta me emme saa nuoruuttamme takaisin. Meissä tykyttävä ilon syke hidastuu. Raajamme riutuvat, aistimme uupuvat. Me rappeudumme inhoiksi nukeiksi ja meitä jäytävät muistot intohimoista, joita pelkäsimme liikaa, ja väkevistä houkutuksista, joille emme uskaltaneet antaa periksi. Nuoruus! Nuoruus! Muuta ei maailmassa olekaan kuin nuoruus!"
Nuori mies, rakkaus itseensä, omaan kuvaansa. Kaipuu ikuiseen nuoreuteen, iänkaikkiseen kauneuteen.

Yllätys: Useimmiten klassikot yllättävät lukijansa positiivisesti. On oikeastaan kummallista, että vanhoista, aikanaan tai myöhemmin mainetta niittäneistä kirjoista puhutaan niin inhoten. Sana klassikko tuo jo itsessään mieleen vanhan, vanhentuneen, vaikean kielen, koukeroiset lauseet, pitkäveteisyyden. Wilden teoksessa, ainakaan uudessa suomennoksessa, mitään tällaista ei ollut havaittavissa. Kirja oli rakenteellisesti ja teemoiltaan kiinnostava, dialogi oli vahvaa, veti lukijankin päänsisäiseen keskusteluun. Omat lähtökohtani eivät olleet hulppeat: olin kyllä asettanut kuuluisan romaanin TBR-listalleni, mutta senkään vertaa kulttuurista tietoa minulla ei ollut, että olisin tiennyt Dorian-nimen miehennimeksi! Kirjan sisällön suhteen olin yhtä tyhjä, ja odotin toisenlaista kirjaa. Keskiyön kirjasto -sarjasta olisi tietenkin voinut päätellä jotakin...tällä kertaa oli onni, etteivät kirjan takaliepeet kertoneet liiaksi. Toisinaan tekee erittäin hyvää lukea kirja, joka osoittautuu aivan muuksi kuin oli alun perin ajatellut.

Synkkä: Wilde kirjoittaa, että Kuolema ja moukkamaisuus ovat tämän vuosisadan asioista ainoat, joita ei voida selittää pois. Wilden romaani on synkkä, ja se kuvaa synkkää yhteiskuntaa. Takakannessa ei turhaan todeta kirjaa ajankohtaiseksi, vaan on selvää, että nykyäänkin kamppaillaan samanlaisten ongelmien kanssa. Nuoruuden tavoittelua, ulkonäköpaineita, julkisen sivun tärkeyttä. Dorian Grayn muotokuva osoittaa, mihin ihminen voi päätyä, jos ainoastaan ulkokuori merkitsee. Mikä yhteiskunnassamme saa tavoittelemaan kauneutta, pitämään kauneutta tärkeimpänä tavoitteena? Tällaisen pinnallisen ajatusmaailman syitä ja seurauksia on mietittävä, ja Wildellä on tähän sanansa sanottavana.

Epämiellyttävä: Wilden kirja yllätti myös toisella tavalla. En olisi tarttunut tähän kirjaan, jos olisin tiennyt, mistä se kertoo. Koin teeman jotenkin puistattavana, vaikka kirja onkin täynnä kiinnostavaa, filosofista pohdintaa ihmisen luonteenlaadusta, ulkonäkökeskeisyydestä, pinnallisuudista, synneistä. En kuitenkaan ole tämäntyyppisen kirjallisuuden ystävä: kaipaan mukaan jotakin lohdullista, valoisaa. Wilden romaani on varsin synkistelevä, herättää jopa kauhua. Näinkö meille käy? Tällainenko on ihmisen luonto? Huh. 

Kommentit

  1. Minullakin tämä vieläkin lukematta, vaan joku päivä vielä tähänkin tartun :) Itselleni klassikko sanana ei tuo mieleen jotain vanhaa tai vanhentunutta, vaan ennemminkin miellän klassikot sellaisiksi, joissa täytyy olla joku juju, jotain hienoa ja vanhentumatonta mikä toimii tänä päivänäkin, jotta niistä on tullut klassikoita. Toki poikkeuksiakin on, mutta itseäni kiehtoo lukea klassikoita, ihan vaan jotta saa tietää miksi ja miten se on saanut klassikon leiman.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä vain, etteivät kaikki kavahda klassikkoja! Mutta jotenkin tuntuu, että varsinkin vähän lukevat kammoavat koko ajatusta klassikoiden lukemisesta. Ehkä koulussa lukeminen on tehnyt klassikoista pakkopullaa. Minuakin kiinnostaa kyllä tietää, mikä on tehnyt klassikoista kuuluisia, ja koen jopa, että klassikot kuuluvat ahkeran lukijan yleissivistykseen 😃 Sitä paitsi on kiva yllättyä ja huomata, että jes, tämä oli lukemisen arvoinen!

      Poista

Lähetä kommentti