Siirry pääsisältöön

Alice Munro: Liian paljon onnea

Alice Munro: Liian paljon onnea
Tammi 2010 (2009), Keltainen kirjasto
365 s.
Suom. Kristiina Rikman
Pisteitä: 5/5
Tunnelma: Ooh. Taidokasta. 

"Ja sitten kaikki oli oudosti muuttunut. Ei vain Richin kuoleman vaan hänen oman sairauteen uppoutumisensa myötä. Ensin hän oli ajatellut, että muutos olisi ohimenevä ja taika palaisi, kun hän pääsisi eroon tietyistä lääkkeistä ja uuvuttavista hoidoista.
      Ilmeisesti niin ei ollut."
Taidokas novellikokoelma hetkistä, jolloin kaikki muuttuu, ja siitä, miten hetket muuttivat maailmaa.

Historia: Munro on minulle jo vanha tuttu. Olen lukenut useita hänen novelleitaan, mutta yhtään kokonaisteosta en ole saanut kahlattua loppuun saakka. Suhtauduin aiemmin epäileväisesti hänen teoksiinsa: en juuri harrasta novelleja, ja pidin jotenkin säälinä sitä, että niin taitava kirjoittaja kirjoittaa niin lyhyesti. Sitten valaistuin: Munron novellit ovat maailman parhaimpia. Hän on ehkä taitavin siinä, mitä tekee: lukijan yllättämisessä, juonien yhteen kutomisessa, salaisuuksien paljastamisessa. Novellit ovat arkisia, mutta sitten käy, kuten oikeassa elämässäkin: tapahtuu jotakin, joka muuttaa kaiken. Tapahtuu asioita, joilla on merkitystä, jotka vaikuttavat kaikkeen. Mikä parasta, Munroa lukiessaan ei useinkaan tiedä etukäteen, mikä tuo mullistava tapahtuva on tai mitä siitä seuraa.
"Pitkän aikaa menneisyyden karistaa harteiltaan helposti ja jotenkin automaattisesti, kunnolla. Tapahtumat eivät katoa, ne vain muuttuvat merkityksettömiksi. Mutta sitten tulee käännekohta, joloin kaikki se mikä on kertaalleen koettu ja tehty nousee pintaan tuoreena ja huomiota hakien, ja asioille pitäisi tehdä jotain, vaikka on selvä, ettei niille mitään mahda."
Tyyli: Minusta Munrossa parhainta on tyyli. En oikein osaa kuvata, mikä Munron tyylissä minua kiehtoo - jotenkin se vain on sellaista tarinankerronnan taidetta, josta saa nauttia vain harvoin. Munroa voisi lukea ja kuunnella ikuisuuksiin. Kieli on helppotajuista ja helppolukuista, mutta tarinat kiehtovat ja yllättävät joka kerta. Munron loistokkuutta on vaikea selittää. Hänen novellinsa vain ovat hyviä. Niissä on elämän makua, todellisuutta, tavallisuutta. Ne jäävät vaivaamaan mieltä, hyvällä tavalla. Liian paljon onnea ja muut kokoelmat ovat saaneet hurjasti kehuja blogimaailmassa. Kertokaa: miksi Munro miellyttää ja ihastuttaa niin paljon? Tai toisinpäin: miksi novellit eivät ole auenneet?

Suosikit: Tässä kokoelmassa suurimmaksi suosikikseni nousi Vapaat radikaalit -novelli. Kertomus on ovela, yllättävä. Juonta paljastamatta on vaikea selittää, miksi tämä tarina kiehtoi minua erityisesti, joten jätän selittelyt sikseen. Yllättävyys riittää. Lasten leikkiä -kertomus oli eri tavalla vakuuttava. Leiriystävysten tarinassa inhotaan ja pelätään vammaista tyttöä, ja jollakin tavalla se, mitä kertoja tuntee ja kokee, tuntui aidolta, todelliselta. Tyttöjen ja lasten väliset suhteet tuntuivat nekin tutuilta, sellaisilta, että ne voisivat mennä aidossakin maailmassa niin. Novelli järkyttää monella tapaa - maailma on julma - mutta saatoin nähdä siinä aitoutta ja todenmukaisuutta, vaikka ne mieluummin olisinkin jättänyt kokematta. Päätöskertomus, kokoelman niminovelli Liian paljon onnea on mainittava sekin erikseen. Se petti minut pahan kerran, enkä tunnistanut Munroa siitä. Se oli täynnä nimiä ja tapahtumia, ei keskittynyt tarpeeksi yhteen pieneen hetkeen. Luin sen hajamielisesti, kun en halunnut harmitella pettymystäni liiaksi. Kaiken kaikkiaan kokoelma oli hieno, ja väkisinkin mielessäni käväisi, että en halua lopettaa lukemista. Kaipaan jo lisää hyviä tarinoita.

Muualla:
Eniten minua kiinnostaa tie
Sinisen linnan kirjasto
La petite lectrice
Järjellä ja tunteella

Kommentit

  1. Minäkään en usein tule lukeneeksi novelleja. Jotenkin en vain jaksa tarttua kirjaan, jossa on monta eri tarinaa ja monet eri henkilöt tutustuttavaksi. Esim. Munron novellit ovat kuitenkin jääneet hyvinä tarinoina mieleen, vaikka minäkään en kyllä osaa sanoa, mikä Munron tyylissä erityisesti viehättää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olen kartellut novelleja lähinnä siksi, että kun löydän hyvän kirjan ja kertomuksen, haluan viihtyä sen parissa ikuisuuksiin. Toisaalta arvostan novellien kirjoittajia siinä, että vaatii todellista taitoa tiivistää suuret asiat pieneen tilaan. Moneen tarinaan ja henkilöön tutustuminen uuvuttaa kyllä minutkin. Ehkä ei pitäisi ahmia kokoelmia kerralla vaan treffailla tarinoita yksi kerrallaan 😃

      Poista

Lähetä kommentti