Toisinaan elämä heilahtelee. Se temppuilee, yllättää, vaihtaa suuntia. Minulle sellainen hetki on tänään. Sain soiton - tai oikeastaan pyynnön - tulla töihin. Pitkä sijaisuus (tarkkaa pituutta en tiedä, mutta puhutaan kai viikoista ja kuukausista), omalta alalta. Kotipaikkakunnalla. Kahden viikon päästä. Ehkä, kenties. Lupasin soittaa alkuviikosta, tehdä päätöksen viikonlopun aikana. Pitkälti kyse on kai minun päätöksestäni. Uskallanko lähteä? Haluanko lähteä? Kyllä, kyllä minä haluan. Tunnen vahvasti, että tämä on niitä hetkiä, joita ei kovin monta kertaa anneta. Tähän on tartuttava. Haluan töihin. Mutta nyt jännittää.
Elämä saa siis uusia, jännittäviä piirteitä, ehkä. Vielä ei voi olla ihan varma, mutta valmistauduttava on kuitenkin. On etsittävä asunto (perheeni oli yhtä mieltä siitä, että emme jaksa yhteiseloa muutamaa viikkoa pidempään). On suunniteltava työkuvioita. On mietittävä, mitä täkäläiselle asunnolleni ja elämälleni tapahtuu. Miten hoidan opintoni? Miten edistän lopputyötä? Ja samalla valtava kiitollisuus: ihanaa, että juuri nyt, kun opintoni antavat mahdollisuuden lähteä. Ihanaa saada tilaisuus. Ihanaa tulla työyhteisön jäseneksi.
Aivan näissä tunnelmissa lukumaratonini ei pitänyt alkaa. Vaan niinpä alkaa kuitenkin, hämmennyksen keskellä. Kirjastossa olin niin hämilläni, että pelkään valinneeni aivan kummallisia teoksia. Pino on suuri, kuten aina, koska parasta on se, että saa valita kulloiseenkin mielialaan sopivaa luettavaa. Tällä kertaa fiilisvaihtelut saattavatkin olla tavallista suurempia, ei siis hätää, vaikka kirjoja onkin kasoittain.
Onnea heilahduksiin. Sitä ei koskaan tiedä, mitä tapahtuu. Tämä vaikuttaa hyvältä. Huippua!
VastaaPoistaKiitokset! Hyvältä - ja hurjalta - tämä minustakin kuulostaa. Odotan innolla, mitä tuleman pitää. :)
VastaaPoista