keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä
Tammi 2017, Keltainen kirjasto
Suom. Arto Schroderus
939 s.
Pisteitä: 5/5
Tunnelma: Oh. Ikimuistoinen.
Häntä oli nolottanut. ”Miksi?” Willem oli kysynyt häneltä. ”Minusta se on hienoa. Luojan kiitos sinä pidät lukua tällaisista jutuista.” Mutta se oli kuitenkin saanut hänet tuntemaan itsensä haavoittuvaiseksi; taas saatiin lisää todistusaineistoa siihen ylipursuavaan kansioon, johon oli koottu koko hänen pihistelevä pikkutärkeytensä, hänen perimmäinen ja parantumaton kyvykkyytensä olla sellainen ihminen, joka hän muille uskotteli olevansa.

Olen kiitollinen siitä, etten lopulta säikähtänyt, kun sain tietää Hanya Yanagiharan Pienen elämän sivumäärän. Tämä romaani on hyvä tarina, ja hyvät tarinat kannattaa aina lukea.

Pieni elämä on runsas kertomus ystävyydestä, perheistä, traumasta, menneisyydestä, pelosta, ahdistuksesta ja selviytymisen pakosta. Se kuvaa neljää ystävystä mutta keskittyy erityisesti yhden tarinaan: lapsena kaltoin kohdeltu, hyväksikäytetty Jude nousee tarinan keskiöön. Pieni elämä on julma kertomus siitä, miten väkivaltainen, liattu, pelokas lapsuus traumatisoi vammautuneen Juden loppuelämän. Vakava liikuntavamma on tuhonnut osan Juden fyysisyydestä, mutta ilmiselvää on se, että suuremmat vauriot ovat pirstaleituneessa mielenterveydessä.

Feministin silmin Yanagiharan suurromaanissa ja sen kehyksissä on paljon kiinnostavaa. Ensinnäkin on rotu. Romaanin alussa Yanagihara tuo esiin sen, että osa teoksen keskeisistä henkilöistä poikkeaa siitä, mitä yhdysvaltaisuudella tai länsimaalaisuudella ajatellaan. Päähenkilöt ovat rodullistettuja, tai he ovat kotoisin jostakin muualta. Pieni elämä ei kuitenkaan, ainakana näkyvästi, liiku rodullistamisen kysymyksissä, vaan se kertoo tarinaa valittujen ihmisten elämästä. 

Toisekseen Yanagihara ottaa käsittelyyn terveyteen liittyvät, ihmisen identiteettiä määrittävät seikat. Pieni elämä kysyy, missä määrin ihmisen elämä on arvokasta ja elämisen arvoista, kun vammautuminen on tuhonnut sekä kehollisuutta että psyykettä. Jude kamppailee hyväksyäkseen itsensä ja menneisyytensä, mutta on silti kehonsa traumojen vanki. Niin fyysiset kivut kuin traumaperäiset mielenterveysongelmat ravistelevat Juden elämää. Yanagihara kuvailee Juden tuskaa uskottavasti ja koskettavasti ja muistuttaa samalla lukijalleen, miten etuoikeutettua on elää tervettä, tasapainoista elämää. 

Yanagiharan romaanissa moni asia on normaalia. Perhe voi olla uusioperhe, sateenkaariperhe tai läheisten ystävien muodostama koti. Romaanin maailmassa perhekäsitys on laaja, eikä sitä sidota biologisiin tai heteroseksuaalisiin suhteisiin. Koti ja perhe saavatkin monia merkityksiä, sillä keskeisten henkilöiden perhesuhteet ovat olleet vaikeita ja monimutkaisia. Judella ei ole koskaan ollut vanhempia, ja rikkonainen lapsuus heijastuu hänen loppuelämänsä ihmissuhteisiin. 

Yanagihara normalisoi romaanillaan myös seksuaalisuuden moninaisuutta. Esimerkiksi JB:n homous tuodaan esiin vain lyhyesti, ohimennen. Seksuaalisen suuntautumisen pohtiminen liittyy useammankin päähenkilön identiteettikysymyksiin, mutta se ei näyttäydy niinkään ongelmallisena kuin luonnollisena kasvamisen ja kypsymisen osana. Seksuaalisuuden suuntautumisen määrittelemisen sijaan olennaisempaa on se, löytävätkö miehet itselleen kumppania, mistä he saavat rakkautta ja ovatko he valmiita ottamaan sitä vastaan. Nämä kysymykset kohdistuvat eritoten Judeen, 

Toisaalta voi kysyä, miksi Juden ja tämän ystävien elämä on niin maskuliinista. Missä kaikki naiset ovat? Juliasta tulee Judelle tärkeä, mutta muuten naiset ovat Yanagiharan romaanissa sivuroolissa. Jollakin tasolla kaipasin tarinaan elävämpiä, merkityksellisempiä naishahmoja. Toisaalta olin kiitollinen siitä, miten moninaisia mieskuvia Yanagihara esittää. Pienessä elämässä mies saa olla heikko, hukkua traumoihinsa; mieskin voi joutua väkivallan ja seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi. Mies voi tarjota rakkauttaan ja ystävyyttään, kutsua toista rakkaaksi ja osoittaa tunteensa. Näistä kuvista olen iloinen. Pienessä elämässä ei ole yhtä oikeaa tapaa olla mies.

Yanagihara on maalannut romaaninsa tunteiden koko kirjon. Romaanin pääsävy on varsin synkkä ja ahdistava: asiat, joita nuorelle Judelle on tehty, ovat kammottavia. Juden epätoivo ahdistaa lukijaakin, ja miehen puolesta pelottaa. Itsetuhoiset, itseinhoa pulppuavat kohtaukset ovat vastenmielistä luettavaa; välillä oli laskettava kirja kädestä, käännettävä pää pois ja hengitettävä syvään. Juden tuska tulee omalle iholle. Samalla tavalla myös Juden läheisten epätoivo tunkeutuu lukijaan, joka joutuu kysymään, miksi Jude ei ota apua vastaan. Miksi hän ei pysty puhumaan? Miksi menneisyys ei viimein karise hänestä? Miten oppia elämään itsensä ja menneisyytensä kanssa, ja miten oppia hyväksymään, että toisen on elettävä siten, kuten hän on lapsuudessaan oppinut?

Lohdullisinta Pienessä elämässä ovat ystävyys ja sielunkumppanuus. Ystävyys näyttäytyy voimavarana, joka kantaa elämässä ainakin vähän. Todellinen ystävyys näyttäytyy hiljaisuutena, joka ei kysele eikä pakota; William on Judelle se, jonka kanssa on helpointa olla. Harold ja Julia tarjoavat Judelle tukea, joka ei vaadi tai pyydä mitään vastalahjaksi. Ystävyyden tärkeys korostuu, sillä teoksen päähenkilöt viettävät elämää, joka poikkeaa totutusta: kun ydinperheitä ja lapsia ei ole, elämän merkityksellisyys rakentuu muista asioista. Yanagihara muistuttaakin, että aikuisen elämä ei saa määrittyä vain vanhemmuuden kautta, vaan elämän tarkoitus voi löytyä esimerkiksi ystävyydestä: 
”Tiedän, että elämä on mielekästä, koska” – ja tässä Willem keskeytti ujon näköisenä ja oli hetken hiljaa ennen kuin jatkoi – ”koska minä olen hyvä ystävä. Rakastan ystäviäni ja välitän heistä ja luulen, että teen heidät iloisiksi.”
Minulle Yanagiharan romaani vertautuu Rowlingin Potter-sarjaan. Yanagiharan romaanissa taikuus nousee realistisuudesta, mutta lukukokemusten yhtläisyys perustuu myös siihen, miten lähelle henkilöitä lukija molemmissa kokemuksissa pääsee. Lapsuusvuoteni tarvoin Harryn kanssa, ja tutustuin häneen; nyt olen saanut tutustua Judeen, Williamiin, Malcolmiin, JB:hen, Haroldiin ja moneen muuhun yli 900 sivun verran. Yanagiharan romaanissa parasta onkin se, miten täyteläisiä, monipuolisia ja monisävyisiä romaanihenkilöitä se tarjoilee. Judesta luotu, varsin synkkä, ailahteleva ja ahdistunut kuva piirtyy lukijan muistiin. 

Lopuksi haluan vielä kiittää Arto Schroderusta hurmaavasta, tunteellisesta, taidokkaasta suomennoksesta. Yanagiharan teosta on helppo lukea, ja romaanin sujuvasta kielestä voi nauttia sinällään. Suosittelen vahvasti tämän teoksen lukemista: Yanagihara ystävystyttää lukijansa uusiin, hienoihin ihmisiin ja heidän tarinoihinsa.

Toisaalla: riitta k kuva Yanagiharan olevan tarkkasilmäinen psykologinen kuvaaja muttei pitänyt Juden henkilökuvaa uskottavana; Arjaa kirja kosketti ja hän piti teoksen rakennetta taitavana; Yökyöpeli hapankorppu lukee -blogissa kirjaa pidettiin sellaisena, joka opettaa lukijalleen uutta; Lumiomenan Katja kuvaa sitä, miten Pienessä elämässä korostuvat rakkaus ja rakkauden vastaanottamisen vaikeus.

4 kommenttia:

  1. Tämä kirja on tosi kiinnostava, niin ilmiönä kuin ihan itse kirjana. Oma lukukokemukseni on muotoutunut ajan kuluessa niin, että kirja näyttää nyt hirvittävän ristiriitaiselta. Tarinassa on paljon hienoja puolia, kuten vaikka mainitsemasi mieheyden ja miesten välisen ystävyyden kuvaukset, mutta se liioittelun käyttö tehokeinona... liian överiä! Pahaa ne jotkut kuvaukset silti tekivät.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen lukenut jonkin verran tekstejä, joissa kirjaa pidetään ristiriitaisena kokemuksena. Saa nähdä, muuttuuko omanikin näin jälkikäteen - pidän tätä edelleen hienona ja syvällisenä teoksena. Minä puolestaan en tulkinnut yanagiharan tyyliä liioittelevaksi, vaikka ahdistavia ja raakoja tietyt kuvaukset olivatkin.

      Poista
  2. Olen vasta alussa, mutta äänessä on JB ja kyllä hänen homoutensa tulee heti ensilehdiltä esille. Mutta onko se niin tärkeää kirjan kannalta? (50 sivua)
    Heti alkuun voin sanoa, että kirjan kieli ja arkipäivien pikkutarkka kuvailu ei ehkä ole sittenkään minun kirjani. Nyt kun olen lukenut kuka on varakkaasta perheestä ja kuka ei, niin hohhoijaa. JB:n taide kuitenkin kiinnostaa ja taideprojekti. Annan vielä pienen mahdollisuuden.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, JB:n homous tulee esiin heti alussa. Minusta se oli hyvä ratkaisu: asia on näin, se kerrotaan, mutta en itse kokenut kirjaa pelkästään seksuaalisuuden kuvauksena. Yanagiharan luomaan maailmaan eri suuntautumiset tuntuivat sopivan hyvin. Toivottavasti seuraavat sivut herättävät mielenkiintosi!

      Poista