sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Nelli Hietala: Kielelillä puhumisen taito

Nelli Hietala: Kielillä puhumisen taito
Aula & Co 2017
207 s. 
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Nice!
Minä en koskaan puhunut rakkaudesta tai kärsimyksestä. En uskonut edes kokevani niitä. Ne olivat asteikkoni ulottumattomissa, akuisten kieltä, varattu sellaisille, jotka tiesivät ja tunsivat enemmän, joiden suuhun sopi monitäryinen tremulantti.

Nelli Hietalan uutuusromaani Kielillä puhumisen taito alkaa koskettavasti. Minäkertoja pohtii suhdettaan sanoihin ja kieleen, paljastaa r-vikasalaisuutensa ja tunnustaa lukijalle, miten merkittävässä osassa kieli hänen elämässään on. 

Hietalan romaanissa kieli ja äänteet ovat keskeisessä osassa. R-vika määrittää Saran, kertojan, minäkuvaa: hän kokee, ettei ole pystynyt toimimaan suomalaisessa yhteiskunnassa, koska ei kykene ääntämään suomea muiden tapaan. Tremulantti /r/ ei sorahda oikein suomeksi, mutta englanti sallii toisenlaisetkin äänteet. Aiemmin elämässään kertoja on paennut Irlantiin etsimään helpostusta, tutustunut ranskalaiseen kämppikseensä ja tehnyt road tripin. 

Kielillä puhumisen taidossa on erityisen kiehtovaa se, että se nostaa esiin ihmisen kieli-identiteetin ja pohtii ihmisen suhdetta kieleen, ääntämiseen ja puhumiseen. Se huomauttaa, että Suomessa on tietty hyväksytty tapa ääntää suomea; kieli puhujineen ei hyväksy haparoivia ärriä eikä ymmärrä äänteiden moninaisuutta. Sara uskoo löytävänsä kodin englannista, jota hän pystyy ääntämään kuten muutkin, mutta Irlantiin muutettua saa huomata, ettei toisen kielen omaksuminen olekaan niin yksiselitteisen helppoa. Vaikka kieli ja maa tarjoavat uuden alun, tilaisuuden olla jotakin muuta kuin se vialliseksi merkitty suomalainen Sara, on toisella kielellä vaikeampaa ilmaista itseään. Sävyjen erottaminen käy vaikeaksi, ja deskriptiivisyys katoaa puheesta. Uusi kieli ei tarjoakaan kaikkea sitä lohtua, jota Sara Irlannista hakee, vaan vaatii myös sopeutumista. Kiinnostava yksityiskohta Hietalan tyylissä on, että hän sekoittaa sujuvasti englantia ja suomea. Dialogit käydään englanniksi, mikä lisää autenttisuutta, mutta myös korostaa kielen merkitystä ja kielten moninaisuutta yksilön arjessa.

Kielikysymysten ohella Kielillä puhumisen taito on ihmissuhderomaani. Se kuvaa, miten Sara kiintyy ja ihastuu Celineen, kämppäkaveriinsa. Ranskankielisessä Celinessä on jotakin lohdullista, sillä tämän ääntäminen muistuttaa Saran omaa tapaa puhua. Celinen kanssa on mahdollista peittää ja kätkeä se, mikä Sara on Suomessa ja suomessa ollut. Hietala kuvaa koskettavasti ihmisen kaipuuta uuteen alkuun, mahdollisuuteen olla joku muu kuin se, joksi jokin negatiivinen piirre on hänet määrännyt.

Hietalan romaani liikkuu kahdessa aikatasossa. Ajanjaksot, joissa kuvataan viisi vuotta sitten tapahtunutta, sijoittuvat Irlantiin ja jouluun, jona kertoja kiertää Irlantia Celinen, Elinan ja Williamin kanssa. Menneestä rakentuu juonipainotteinen seikkailukertomus, jota kertoja pohtii nykyhetkeen sijoittuvassa ajassa. Juuri nykyhetken pohdinnoista pidin eniten, siitä, miten minäkertoja analysoi elämäänsä ja kokemaansa, valotti lukijalle henkilökohtaisen elämänsä kielipolitiikkaa. Sara haluaa palata menneeseen ja tutustua Celineen uudelleen.

Vaikka Hietala kirjoittaa kauniisti ja soljuvasti, en silti rakastunut tähän kirjaan. Rakenteellisesti kirja jäi minulle löysäksi ja ohueksi; yhtäkkiä, päättämättä alkanut matka ei tuntunut minusta kovin uskottavalta. Elina ja William hyppäävät mukaan tuosta vain, yhtäkkiä, ja vaikka sellainen sopiikiin nuoruuteen, tuntui ajomatka jollakin tavalla kypsymättömältä. Kun kertomus epäilemättä sijoittuu 2000-luvulle, ihmettelin sitäkin, mikseivät nuoret hyödyntäneet mobiilikarttoja tai navigaattoria. Someselailu ja Celinen jäljittäminen eivät nekään sujuneet odotetun luontevasti, ja loppuratkaisu oli minulle pettymys. 

Kielillä puhumisen taito näyttäytyi minulle jollakin tavalla keskeneräisenä. Sen sanoma on kaunis, ja kieli-identiteetin pohtiminen tuo jotakin uutta kaunokirjallisuuteen. Saran tausta tulee ilmi rivien välistä, mutta jäin kaipaamaan jotakin lisää. Olisin halunnut tutustua Saraan lisää, halunnut tietää, miten hän ajattelee muusta elämästä. Suhde Celineen jää sekin ohueksi, sillä ranskalaisen lumovoima tuntuu perustuvan ennen kaikkea tämän kauniiseen ulkonäköön. Korvaani särähtivät sellaiset ilmaukset, joissa viitattiin toisenlaisiin ulkomuotoihin: Sara esimerkiksi toivoo, että Celine olisi lihavampi, jotta häntä voisi suudella - ikään kuin lihavuus tekisi ihmisestä vähemmän epätäydellisen ja hoikkuus puolestaan mystifioisi ihmisen kauneuden ja täydellisyyden perikuvaksi. Myös se, että Sara olisi rakastanut Celineä, vaikka tämän jalat olisi amputoitu, oli myös minusta häiritsevä, jopa loukkaava vertaus - aivan kuin rakkautta pitäisi verrata ihmisen ulkoiseen olemukseen. Välittikö Sara Celinen sisimmästä? Keitä Sara ja Celine oikeastaan ovat? Näitä kysymyksiä jäin lukemisen jälkeen pohtimaan.

Koska Hietalan romaanin päähenkilö muuttaa toiseen maahan ja pohtii siellä uutta kielellistä identiteettiään, voin osallistua teoksella Muuttoliikkeessä-haasteeseen. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti