Kirsti Kuronen: Pönttö

Kirsti Kuronen: Pönttö

Karisto 2017

86 s.

Pisteitä: 4/5

Tunnelma: Voih! Osuvaa, hellyttävää.

Täysi-ikäinen, mitä se tarkoittaa?
Vasta viidesosa elämästä nähty,
olettaen että saa yhtä pitkän kuin mummu
Pikemminkin vajaavuotinen, ellei peräti tyhjäikäinen,
ontto ja autio, kolisee ja kaikuu

Säeromaani nuoruudesta, aikuiseksi kasvamisesta ja uuden elämän pelottavuudesta.

On ihanaa, että nuorille kirjoitetaan runoja. Kirsti Kuronen taitaa oman tekstilajinsa, säeromaanin, vallan mainiosti. Likkojen lippaan ja Pahan puuskan tapaan myös Pönttö on ehyt, juonellinen kokonaisuus, jonka tarina kasvaa runoissa ja niiden säkeissä.

Pönttö on kertomus nuoruudesta ja aikuisuudesta, siitä välitilasta, johon väistämättä vaipuu, kun koulut ovat ohi ja itsenäistyminen kutsuu. Luna on juuri ylioppilaskirjoituksista selvinnyt nuori nainen, joka kipuilee kasvamistaan: tekisi vielä mieli olla se sama järvenranta-merenneitotyttö, joka hän ennen oli, mutta ei oikein enää voi - tai saa, tai osaa olla. 

Ajattelin tästä teoksesta näin: minustakin tuntui nuorena samalta. En halunnut kasvaa, enkä halunnut oppia ottamaan elämästäni vastuuta. Minulle itsenäistymiskriisi ei niinkään tullut lukion jälkeen vaan jo peruskoulun ja lukion taitteessa. Yhdeksännen luokan kevätjuhlassa luin itse kirjoittamiani runoja, jotka käsittelivät sitä, miten vaikeaa on alkaa päättää omasta elämästään. Nuoruus on konkreettinen tila, josta huomaa pikkuhiljaa siirtyvänsä pois. 

Pönttö ottaa kiinni teemoista, jotka koettelevat kasvavaa nuorta. On entinen, pahaa tehnyt poikaystävä, kiusaavat koulutoverit ja ennen kaikkea se sosiaalinen normi, että lukion jälkeen on jollakin tavalla muututtava. On kasvettava aikuiseksi ja haaveiltava järkevästi, kuten Lunan äiti opettaa. Runot huokuvat Lunan keskenkasvuisuutta, tunnetta siitä, ettei vielä ole aika kasvaa aikuiseksi. Lapsuuden ja aikuisuuden rajalla on pelottava olla, kun omaa tietä ei ole vielä löytynyt.

Kurosen säeromaaniin liittyy myös symbolinen taso. Luna ja tämän isä seuraavat pihapöntössä pesivää talitiaista ja tämän poikasia. Arja hautoo uutta elämää, ja samoin tekee Luna: hän on jumittunut nuoruuden ja aikuisuuden väliin, etsii omaa paikkaansa ja hapuilee uutta elämää. Luna tarkkailee lintuja, uuden elämän syntymistä, mutta oppii myös sen, että joskus on lakattava katsomasta. Elämää - ja elämään - voi oppia niinkin, että antaa elämän tulla, kuvittelee sen, kokee sen, siirtyy sivustakatsojan paikalta lähemmäs jokaista tapahtumaa.

Luna on varsin sympaattinen päähenkilö. Hänessä on paljon tuttua, ja Kuronen on onnistunut piirtämään runoihinsa jotakin hyvin aitoa nuoruudesta. Aikuistumista pelkäävää Lunaa tekisi silti vain mieli halata. Voisin sanoa: Hyvänen aika, kultaseni, älä luovu haaveistasi! Älä luovu lapsenmielisyydestäsi. Parhaita tyyppejä ovat ne, jotka haluavat aikuisinakin olla merenneitoja; ne, jotka seuraavat hellinä linnunpoikasten kasvua; ne, jotka uskaltavat kasvaa aikuisiksi niin, etteivät menetä sisäistä minuuttaan.

Osallistun teoksella Ompun runohaasteeseen.

Toisaalla: Kirjahilla, Dysphoria