Kuka lohduttaisi Nyytiä - tai naista, jolle vastuu tunnetyöstä usein jää? Esittelyssä Vem bryr sig? -kokoelma

Agnes Ahlstén & Sara Hallonsten (toim.): Vem bryr sig?
En antologi om känslomässigt arbete
Systerkonspirationen 2019
255 s.
Pisteitä: 3/5

Onko tunnetyön (emotional work/labour, känslomässigt arbete, känsloarbete) käsite tuttu? Joudutko huomioimaan toisten tunteita silloinkin, kun olisi hyvä keskittyä vain omiin, tai teetkö kotona enemmän metatyötä kuin muut perheenjäsenet?

Kaunokirjallisten tekstien antologiassa Vem bryr sig? runsas joukko ruotsalaisia naisia kirjoittaa tunnetyöhön liittyvistä kokemuksistaan. Teksteissä toistuu turhautuminen siitä, että aikuisesta puolisosta ja tämän tunteista on otettava vastuu - lohdutettava silloinkin, kun suru koskisi enemmän itseä kuin toista, tai huolehdittava käytännöllisistä asioista, koska niistä ei muuten kukaan muu huolehtisi. Lienee tarpeen tähdentää, että tunnetyössä ei ole kyse empatiasta tai siitä, ettei toisen tunteita pitäisi ottaa huomioon - käsitteellä viitataan siihen, että ihmiseltä - usein naiselta - odotetaan tietynlaista tunnereaktioita, omien tunteiden säätelyä ja hillitsemistä ja toisen tunteiden huomioon ottamista. Työpaikalla ei saisi näyttää suuttumista, ja illanistujaisissa pitää jaksaa viihdyttää vieraita, vaikka joku muukin voisi joskus hoitaa saman.

Vem bryr sig? -kokoelman parasta antia ovat sen erityyppiset tekstit - runot, esseet, novellit, maalaukset, sarjakuvat. Lempitekstejäni on Katja Slonawskin kertomus, jossa nainen saapuu puolisonsa luo satojen kilometrien päähän. Puoliso ei vastaa matkalla lähetettyihin viesteihin, eikä ole kotona vastaanottamassa, kun nainen saapuu. Ruokakaan ei odota, vaikka nainen sitä kiltisti pyysi. Sen sijaan nainen joutuu antamaan periksi, odottamaan kylmässä rappukäytävässä, kun puoliso yrittää saada itsensä perille - siihen menee puolitoista tuntia. 

Toinen erityisen onnistunut teksti on Viki Klingstedtin Arbetslivets pris, joka on lähihoitajan purkaus työelämästä ja siinä kohdattavasta tunnetyöstä, siitä, miten sekä asiakas että esimies pompottavat naista ja jättävät tämän yksin työhön liittyvän tunnekuormituksen kanssa. 

Kokoelman heikkous lienee sen hetero-, keskiluokka- ja valkoisuuskeskeisyys - feministinen lukija kaipaa feministiseltä teokselta enemmän intersektionaalisuutta. Vaikka kirjoittajia on useita kymmeniä, tunnetyötä käsitellään melko samanlaisista lähtökohdista ja näkökulmista, useimmiten siitä, miten heteropariskunnan mies epäonnistuu tunneviestinnässä ja tunnetyö jää naisen vastuulle. Feministisessä kokoelmassa toivoisi, että tunnetyö nähtäisiin myös muiden kuin sukupuolen tuottamien valtasuhteiden ongelmana - sama vastuu emotionaalisesta työstä koskee nimittäin myös esimerkiksi rodullistettuja, jotka joutuvat liian usein huomioimaan herkkien valkoisten tunteet. 

Kokoelman välittämä kuva sukupuolesta on jokseenkin cis-keskeinen ja binäärinen. Sen sijaan, että tunnetyötä selitettäisiin yhteiskunnan rakenteista käsin, naisten turhautuminen purkautuu "miehet ovat aikuisia vauvoja" -tyyppisiksi yleistyksiksi, jotka enemmän provosoivat kuin selittävät tunnetyön ilmiötä. Tunnetyön epäsuhtaisuus on tutkitusti yhteydessä sukupuoliin, mutta kokoelman teksteissä sukupuolta tai siihen liittyviä valtajärjestelmiä ei pureta riittävän analyyttisesti. Arkiset, todellisista kokemuksista kertovat tekstit paljastavat kuitenkin sen, että monissa suhteissa epäonnistutaan nimenomaan kehnon tunneviestinnän takia. Tähän olisin kokoelmalta kaivannut ratkaisuehdotuksia - mitä naisen, tai kenen tahsna muun, joka on uupumassa ihmissuhteen tunnetyövastuuseen, kannattaisi tehdä? Nyt monien kertomusten naiset näyttäytyvät henkilöinä, jotka ovat loukussa epätoivoisissa, dysfunktionaalisissa ja jopa toksisissa parisuhteissa, joissa viestintä ei toimi eivätkä kemiat kohtaa.