Miksi edes sinnittelen ja muita epäsuosittuja mielipiteitä Kadonneiden tavaroiden vartijasta

Ruth Hogan: Kadonneiden tavaroiden vartija

Bazar 2020 (2017)

Suom. Susanna Tuomi-Giddings

Pisteitä: 1/5

Kirjasome on yleensä aika ihana paikka. Sieltä saa runsain mitoin kirjavinkkejä, ihmiset haluavat keskustella kirjoista ja ilmapiiri on positiivinen ja turvallinen. Silti joskus minulle käy niin, että bongaan kirjan, jota kaikki muutkin lukevat, ja luen sen siksi, koska muutkin. 

Vähän niin kävi Kadonneiden tavaroiden vartijan kanssa. Jos olen ihan rehellinen, tiesin heti, ettei tämä ole minun kirjani. Kansikuva näyttää sellaiselta, jonka perusteella äitini tai mummoni valitsisi kirjan, ja juoni - vanha kirjailijamies kaipaa rakastettuaan ja keräilee muiden hylkäämiä esineitä - no, se ei luvannut muuta kuin juonivetoisen romanssin. 

Ja niinhän siinä sitten kävi, että en pitänyt tästä kirjasta en sitten ollenkaan. Selitetäänpä seuraavassa, miksi en: 

Kadonneiden tavaroiden vartija alkaa tilanteesta, jossa Anthony, iäkkäämpi kirjailja, kirjoittaa tarinoita löytämistään kadotetuista esineistä. Harrastus - tai ammatti tai intohimo - on alkanut vuosia sitten ja kytkeytyy muuan Thereseen. Kerrontahetkellä Anthonyn kotia asuttaa myös kodinhoitaja Laura, jolle työpaikka kodinhengettärenä on ollut jonkinlainen pelastus. Pääjuonen ohella kuljetaan myös 70-luvulla, jolloin nuori Eunice rakastuu ja saa työpaikan kustantamosta. Romaania kuvataan lämminhenkiseksi, perienglantilaiseksi romanssiksi, ja sellainen se toki onkin - Jojo Moyesin ystävät ja muut kevyitä, herttaisia tarinoita rakastavat varmaan viihtyvät tämän parissa. 

Minä en. Minua häiritsivät seuraavat asiat: 

1) Ahtaahkot, stereotyyppiset sukupuoliroolit. 

Laura ei tykkää siivota kotonaan, mutta kun hän saa työpaikan iäkkään miehen luota, siivouksesta ja järjestelemisestä tulee hänen intohimonsa. Ah, miten raikasta - eikun. Anthony, iäkäs kirjailija, on eristäytynyt muusta maailmasta sillä tavalla kuin kliseiset vanhukset ovat. Ylipäätään sukupuoliroolit ovat Hoganin teoksessa jokseenkin pinttyneet: naiset huolehtivat ihmissuhteista, miehet tekevät töitä ja rakentelevat. Joitakin poikkeuksia toki on, mutta hahmojen kuvaus ei ole syvällistä vaan kaikki päähenkilöitä myöten jäävät etäisiksi ja litteiksi. 

2) Toisiaan arvostelevat naiset

Hyvät vastaan pahat -asetelman voi aistia. Laura ja Eunice ovat teoksen "hyvisnaisia", samoin muuan Grace (voi jestas näitä nimivalintojakin), joka rakastaa dementoituvaa puolisoaan ehdoitta ja lempeästi. Sen sijaan kustantaja Pommikoneen (palataan nimeen tuonnempana) siskoa kuvataan poikkeuksetta varsin ärsyttävänä, ja vaikka hänen luonnettaan selitetään erilaisilla tapahtumilla, kukaan ei ole oikeasti empaattinen tuota naista kohtaan. Pahisnaiset, joihin kuuluu myös puutarhuri Freddyn tyttöystävä, kuvataan ilkeinä, laihoina luikkuina, naikkosina. Ei vakuuta.

3) Tavaroista kirjoitetut, pateettiset sisäkkäiskertomukset

Yksi keskeinen osa romaania ovat kadonneet tavarat ja Anthonyn niistä kirjoittamat tarinat. En lämmennyt yhdellekään pääjuonen sisään kirjoitetulle tapahtumalle - ne on kirjoitettu naivistisella, liian nopeasti etenevällä tyylillä.

4) Down-hahmon litteä representaatio

On aina ihanaa, kun kirjassa kuvataan keholtaan ja toimintakyvyltään moninaisia hahmoja, mutta vammaisuuden representaatio ei ole Hoganin kirjassa kohdallaan. 19-vuotiaalla Päivänsäteellä on Downin syndrooma, jota Hogan kuvaa hänen lapsekkaan olemuksensa kautta. Down toki vaikuttaa ihmisen henkiseen kehitykseen, mutta vammaiset aikuiset voidaan esittää muutenkin kuin 5-vuotiaan kaltaisina. Jäin miettimään ylipäätään Päivänsäteen roolia: hän tuntuu olevan vastaus toisaalta Lauran lapsenkaipuuseen, toisaalta keino saada kirjan arvoitukest ratkeamaan, kun joku tarkastelee niitä "lapsen" näkökulmasta. Hogan kuvaa lyhyesti ennakkoluuloja, joita Päivänsäteeseen kohdistuu, mutta niitäkään ei käsitellä syvällisesti eikä rakenteiden tasolla. 

5) Hahmojen outo nimeäminen

Miksi, miksi, miksi kustantajaherra on Pommikone (ilmeisesti Bomber alkuteoksessa)? Miksi down-hahmon nimi on Päivänsäde (okei, downit ovat usein iloisia, mutta eikö vammaista voi nimetä ihan todellisella nimellä)? 

6) Viestit tuonpuoleisesta

Juonesta tulee erikoinen viimeistään siinä kohti, kun mukaan astuu kummitus. Tämä tapahtuu yllättäen, enkä oikein tiedä, mitä sanoa. Romaanin aikana esitetyt käännekohdat ratkotaan lopussa nopealla tahdilla, mille en lämmennyt.

7) Kuoleman romantisointi

Tässä kirjassa moni ihminen menettää henkensä. Mielestäni kuolemaa romantisoidaan - menehtyminen on usein vain juonenkäänne, jolla pääjuonta saadaan edistettyä Hoganin haluamaan suuntaan. Surua kuvataan vain lyhyesti eikä kovin uskottavasti. 

8) Kehno käännös ja oudot, tyylistä poikkeavat sananvalinnat

Tiedän suomentajien tekevän pääsääntöisesti loistavaa työtä, ja tiedän, että heidän aikataulunsa ovat usein kiireiset. Siksi tämä viimeinen kohta vähän harmittaakin. Kadonneiden tavaroiden vartijan suomennos ei vakuuttanut minua täysin - jo kirjan ensimmäinen lause seuraa liikaa lähtökielen (englanti) lauserakenteita ja kuulostaa suomeksi kömpelöltä. Monissa fraaseissa kuultaa englannin vaikutus: miten haluat teesi (how would you like your tea), löytää keinot (paremmin tai ainakin suomelle tyypillisemmin: keksiä keinot), ihana teekupponen (a lovely cup of tea). Myös sellaiset tyylilliset valinnat kuten naikkonen, mulkero ja typykkä häiritsivät - tosin tämä on saattanut olla ongelma jo lähtötekstissä. 

Kadonneiden tavaroiden vartijaa on ylistetty sosiaalisessa mediassa, ja Goodreadsissa sen keskiarvo on yli neljän. Teos kyllä löytää lukijansa, ja jos tunnistat teoksessa elementtejä, joista nautit, kannattaa toki kokeilla. Minulle Hoganin teoksesta tuli tuskaisa lukutaival, ja syynä ovat edellä mainitut seikat. Seuraavalla kerralla toivon voivani jättää kirjan kesken.

Minkä kirjan sinä olet jättänyt viimeksi kesken tai sinnitellyt kärsien loppuun?