Miten kirjoittaa väkivallasta ilman, että tekee siitä viihdettä? Beth O´Learyn Kimppakämppä onnistuu ja ontuu

Kuvakaappaus Storytelista: 

Beth O´Learyn Kimppakämppä

WSOY 2020 

Suomentaja: Taina Wallin

Lukijat: Kati Tamminen ja Anssi Niemi

Paljon kehuttu Beth O´Learyn Kimppakämppä jätti minuun kaksijakoisia tunteita. 

Kimppakämpän keskiössä ovat Tiffany ja Leon, jotka jakavat asuntonsa niin, että toinen nukkuu siellä päivisin, toinen öisin. Post it -lapuilla kommunikoiminen johtaa ihastumiseen ja romanssiin; Kimppakämppä onkin monella tapaa chick litiä tyypillisimmillään. Siinä on ilmiselvä romanssi, josta jo alun alkaen tietää, että se päättyy hyvin, on jännitettä ja sivujuonia. 

Sivujuonia O´Leary kuljettaa romaanissa tiiviisti ja pitkään ihan hyvin. Tässä postauksessa keskityn kuvaamaan niitä ajatuksia, joita yksi keskeisistä sivujuonista herätti. Jos haluat välttää spoilerit, lakkaa lukemasta - teksti paljastaa väistämättä keskeisiä tapahtumia. 

Romaanin yhtenä teemana ovat keskushenkilöiden aiemmat ihmissuhteet ja niiden toksisuus. Tiffanyn entinen poikaystävä Justin paljastuu henkilöksi, joka on käyttänyt Tiffanya monella tavalla hyväkseen. Eron jälkeen hän ei myöskään suostu luovuttamaan vaan käyttäytyy tyypillisen stalkkaajan tavoin: lähestyy Tiffanya milloin missäkin, "sattumalta", lähettelee kukkia, pommittaa viesteillä. 

Aluksi O´Leary käsittelee teemaa hyvin. Tiffanyn ahdistus tuodaan teoksessa esiin, eikä Justinia todellakaan kuvata henkilönä, joka on niin rakastunut, että tekee mitä vain saadakseen Tiffanyn takaisin. Justin siis tuomitaan, mikä on viihteelle osin poikkeuksellista - monesti stalkkavaa, jahtavaa käytöstä ihannoidaan ja vaikkapa yllätykselliset kukkalähetykset nähdään merkkinä romanttisesta, ainutkertaisesta rakkaudesta. Sekä ystävät että Leon ovat huolissaan Tiffanyn puolesta, eikä Justinin käytöstä nähdä millään tavalla haluttuna. 

Ongelmia syntyy siinä kohden, kun Justinin käytöksestä tulee tapa viivästyttää ilmeistä onnellista loppuratkaisua Tiffanyn ja Leonin suhteessa. Koska Leon ei oikein uskalla tunnustaa tunteitaan, romanssi on vähällä lässähtää. Justinin ahdistelevasta käytöksestä tulee keskeinen juonielementti, jonka tarkoituksena on pitkittää Tiffanyn ja Leonin yhteenpäätymistä - ja näin ahdistelevasta miehestä tehdään viihde-elementti. Teoksessa on kaksi kohtausta, joissa Justinin käytös maksimalisoituu. Niistä ensimmäisen jälkeen ihmiset, jotka ovat siihen asti ymmärtäneet, että Justinissa on jotain todella pahasti vialla, kääntyvät hetkessä Tiffanya vastaan - uskovat, että tämä palaa Justinin luo. Kohtaus on ällöttävä - se toki kuvaa sitä, miten narsistinen stalkkaaja pystyy kietomaan kenet tahansa pikkusormensa ympärille, mutta toisaalta romuttaa kaiken sen hyvän, jonka O´Leary on uskollisiin, huolehtiviin ystävähahmoihin rakentanut. 

Toinen kohtaus on fyysisesti väkivaltainen ja sijoittuu teoksen loppuun. Justin on päässyt Tiffanyn oven taakse ja paukuttaa ovea väkivaltaisesti. Tapahtumat muuttuvat epäuskottaviksi siinä kohti, kun asunnossa olevat Tiffany, Leon ja heidän ystävänsä päättävät avata Justinille oven. 

Olen itse ollut tilanteessa, jossa tiesin, että stalkkaava exäni on oven takana. En ollut itse silloin kotona, mutta hän soitti minulle ilmoittaakseen, että odottaa oveni takana. Vaikka en ollut paikalla, tilanne oli todella, todella kuumottava ja ahdistava, erittäin pelottavakin. Siksi en ymmärrä, miten Tiffany ja kumppanit avaavat Justinille oven kahdesti, miksi eräs sivuhenkilö alkaa isotella Justinille pelotellakseen hänet pois ja miten ihmiset voivat keskustella niin tyynesti asunnossa samalla, kun Justin yrittää tulla ovesta läpi. 

Väkivalta ei ole hauskaa, eikä se ole viihdettä. Traumaattisia kokemuksia on toki tärkeää käsitellä kirjallisuudessa, ja O´Leary onnistuukin jonkin verran välittämään kuvaa siitä, millaista on elää jatkuvan traumaperäisen stressin kanssa. Kimppakämpän tyyppinen chick lit -kirjallisuus ei kuitenkaan mahdollista asian tarpeeksi syvällistä käsittelyä - yhtäkkiä paikalle vain sattuu kookas tyyppi, joka ei pelkää väkivaltaista hullua eksää. Really? Stalkkajaa vastaan ei kannata alkaa toimia itse, koska jos tämä jo hakkaa ovea, väkivalta voi yltyä entisestään. Romaanin pelastaa se, että paikalle kutsutaan poliisit. Tämäkin on tosin hieman ongelmallista, koska poliisit vain tulevat ja vievät Justinin - ja sillä siisti, lähestymiskieltoakin pidetään varmana asiana. Todellisuudessahan lähestymiskieltoa ei ole lainkaan helppo saada - usein ahdistelutapauksiin suhtaudutaan vähätellen, ja vainoamisen pitää olla todella rankkaa. Lähestymiskieltokaan ei välttämättä auta, sillä stalkkaaja voi jatkaa toimintaansa siitä huolimatta. 

Beth O´Leary sekä onnistuu että ontuu kuvatessaan ahdistelevaa exkumppania. Chick lit -kirjallisuudelle poiketen ahdistelijaa ei ihannoida, ja Tiffanyn traumaperäiset reaktiot tuodaan selvästi esiin. Moni henkilö myös asettuu Tiffanyn puolelle ja näkee Justinin ongelmat. Viihteelliseen väkivaltakuvaukseen O´Leary sortuu siinä vaiheessa, kun ahdistelukuviosta tulee vain viivyke romanssille, joka on romaanin keskiössä. Todellisen rakkauden tunnistamiseen ei tarvita sitä, että mokaa toiseen uskomisessa, tai sitä, että paikalle ilmestyy väkivaltainen ex, joka "auttaa" huomaamaan, miten ihana uusi kumppani onkaan. Romaanissa ei myöskään kuvata uskottavasti tilannetta, jossa ihmiset luultavasti olisivat oikeasti aivan paniikissa - kukapa ei pelkäisi, jos väkivaltainen mies uhkaa tulla ovesta sisään? Siinä kohti ei lohduta, että ihana mies silittelee hiuksia. 

Väkivaltaisia parisuhteita voi käsitellä kirjallisuudessa kypsemmällä ja uskottavammalla tavalla. Esimerkiksi Laura Mannisen Kaikki anteeksi ja Unni Drouggen Pahuudella on rakkauden kasvot ovat molemmat tositarinoihin perustuvia fiktiivisiä romaaneja, joissa toksista, väkivaltaista parisuhdetta käsitellään uskottavasti. Riina Metson Miksi se ei vain lähde? -tietoteos puolestaan tarjoaa konkreettista tietoa ja vinkkejä siitä, miten uhkaavassa tilanteessa kannattaa toimia.