Unni Drougge: Pahuudella on rakkauden kasvot

Unni Drougge: Pahuudella on rakkauden kasvot

Bazar 2009 (2007)

Suom. Tiina Sjelvgren

444 s.

Pisteitä: 4/5

Sinä valitit minulle, ja kun et valittanut, en halunnut pilata tunnelmaa valittamalla takaisinl. Sillä silloin minä halusin nousta uudestaan pilvien ylle. Sinne sinä veit minut, kun olit sillä tuulella. Millään ei ollut mitään väliä, paitsi niillä hetkillä, joiden aikana nostit minut taivaisiin ja upotit romantiisiin unelmiin. Päästäkseni sinne minun opiti koettaa oppia tuntemaan sinut paremmin, jotta osaisin ennakoida sudenkuopat. Se täytti varsin merkittävän osan ajatuksistani.

Olen aina inhonnut käsitettä tunnustuskirjallisuus. Se tuntuu liittyvän teoksiin, joissa omaa elämää raotetaan niin paljon, etteivät lukijatkaan haluaisi enää jatkaa tirkistelyä, ja joissa läheisistä puhutaan varsin ronskin ottein. Tunnustuskirjallisuuteen liittyy keskustelu siitä, missä kulkevat kirjallisuuden etiikka ja moraali - missä määrin yksityiselämää saa avata ja todellisia ihmisiä arvostella. Lukijat haluavat toisaalta tirkistellä toisten ihmisten elämiä, toisaalta osoittaa oman moraalinsa rajat kertomalla sen, mistä heidän mielestään saa kertoa. Kun aletaan arvottaa sitä, millaisista yksityiselämään liittyvistä ongelmista saa ja millaisista ei saa kertoa, liikutaan vaarallisilla vesillä. Toisista ihmisistä ei pitäisi pääsääntöisesti puhua pahaa, mutta toisinaan on tuotava julki se, mitä oikeassa elämässä tapahtuu.

Juuri näin Unni Drougge tekee. Autofiktiivinen Pahuudella on rakkauden kasvot on eittämättä osa tunnustuskirjallisuuden kaanonia. Se on yksityiskohtainen kuvaus Drouggen ja Niclas Salomonssonin rakkaussuhteesta, jossa vallan epätasapaino suistaa Drouggen henkilökohtaiseen helvettiin. Kirja mustamaalaa epäilemättä Salomonssonin, mutta eikö suoraan puhumisen voi oikeuttaa, jos kyse on narsismista, väkivallasta, henkisestä alistamisesta ja raiskaamisesta? 

Unnin ja Niclaksen tarina alkaa, kun vanhempi Unni ihastuu nuorempaan Niclakseen. Suhteen todellisuus käy kuitenkin nopeasti ilmi: epävarma, narsistisia piirteitä saava Niclas hakee jatkuvasti Unnin huomiota. Mitä pidemmälle suhde etenee, sitä moninaisimmin tavoin Niclas vaatii Unnin hyväksyntää ja ihailua. Nimittelyä, syyttämistä, anelua, väkivaltaa, kiristämistä, uhkailua...you name it. Väkivalta loppuu, kun Niclas vannottaa Unnin lopettamaan juomisen - vain raittiudella Unni voi ansaita parempaa kohtelua. Henkinen kiristäminen jatkuu kuitenkin koko seitsenvuotisen suhteen ajan. 

Pahuudella on rakkauden kasvot osoittaa tylyyn, julmaan ja suorapuheiseen tapaan sen, millaista on olla alistavassa, hyväksikäyttävässä ja väkivaltaisessa suhteessa. Unni muuttuu iloisesta, rämäpäisestä itsestään passiiviseksi koneeksi, joka palvelee nuoremman miehensä toiveita ja pyrkii välttämään konflikteja. Suhde lapsiin on katketa kokonaan, kun Niclas ei siedä lasten tarvitsemaa huomiota. Niclaksen vaikutus ei ulotu kuitenkaan vain perhe-elämään vaan vähitellen mies hiipii naisen avulla uralle, josta hän pystyy ohjailemaan Unnin uraa. Unnilta ryöstetäänkin oikeus sekä yksityiseen että julkiseen identiteettiin. 

Drouggen tyyli on kulmikasta ja kiehtovaa. Myös kertojaratkaisut ovat onnistuneita: romaanissa vaihtelevat osuudet, joissa kertojana on Unnin vanhin poika, ja osuudet, jotka Unni on kirjoittanut romaani- tai tunnustusmuotoon. Unnin osuuksissa Drougge hyödyntää sinää: Unni puhuttelee Niclasta sinänä, ja lukija asemoituu tirkistelemään tätä henkilökohtaista puhetta. Minua tällainen sinän käyttö on aina kiehtonut, ja pidän tyyliratkaisua oivallisena. Sekä Unni että Niclas tulevat lukiessa lähelle. Loppua kohti kirjan tyyli alkaa kuitenkin tuntua toistavalta, ja lukija odottaa loppukliimaksia ja välien selvittelyä. Lukemisesta tuleekin lopussa raskasta, mikä osaltaan johtuu myös siitä, että näin rankkaa lähisuhdeväkivallan kuvausta ei ole helppoa lukea. Kirjan ahdistava tunnelma ja Niclaksen kammottava käytös tulevat lukijaa lähelle, ja teos on pistettävä aika ajoin syrjään.

Pahimman mielen aiheuttaa kuitenkin se, miten Drouggen romaani on otettu vastaan. Kun tirkistelin lisää Drouggen ja Salomonssonin suhteesta, sain huomata, että romaani on otettu ruotsalaisessa mediassa vastaan varsin kärkkäästi. On tapahtunut se, mikä kovin usein tapahtuu - että naista ei oteta vakavasti. Drouggesta puhutaan liioittelijana ja provosoijana, eikä hänen kuvaamiaan tapahtumia näytetä otettavan todesta. Salomonssonista puhutaan mediassa pääasiassa positiivisesti: hän on menestynyt liikemies. Drouggea moititaan henkilöksi, joka ei ole kantanut vastuutaan. Naisesta tehdään jälleen kerran syyllinen, vaikka hän on uhri. Salomonsson kirjoitti Drouggelle vastinekirjoituksen, jossa hän kielsi tapahtuneet. Kansa uskoo miestä. Vaan mitä muutakaan tämä voisi sanoa? Kukapa tahtoisi julkisuudessa myöntää, että on narsisti ja kohtelee naisia kaltoin?

Koska Unni muuttaa teoksessa Niclaksen kanssa yhteen, teos sopii Helmet-haasteen kohtaan 1. Osallistun tällä autofiktiivisellä teoksella myös Naisen tie -haasteeseen.