Hyllynlämmittäjä 1/12: Oryx ja Crake

Margaret Atwood: Oryx ja Crake

Otava 2010 (2003)

Suom. Kristiina Drews

487 s.

Pisteitä: 3/5

Ikea-kirjahyllymme alkaa ratketa vähitellen liitoksistaan, mikä oli yksi syy sille, että halusin tänä vuonna osallistua Hyllynlämmittäjä-haasteeseen. Muutamat lahja- ja heräteostoskirjat ovat roikkuneet TBR-listalla vuosia, osa lukioajoista asti. Ah miten tyypillinen lukutoukka olenkaan: kirjoja kertyy hyllyyn enemmän kuin koskaan ehdin lukea. Koska haluan raivata tilaa uusille teoksille, ajattelin hyllynlämmittäjien olevan oiva tapa aloittaa. 

Ensimmäinen hyllynlämmittäjä on nyt luettu. Margaret Atwood kiinnostaa minua kirjailijana, ja niinpä tartuin ensimmäiseksi teokseen, jonka kenties todennäköisimmin lukisin: Oryxiin ja Crakeen. Trilogian avausosa on dystopia maailmasta, jonka geenimuuntelu on lähestulkoon tuhonnut: Lumimies, eli Jimmy, on kenties maailman ainoa aito ihminen. Hänen ympärillään pyörii mallinukentapaisia geenimuunneltuja ihmisolentoja, joita Jimmy ohjaa Craken ohjeiden mukaisesti.

Atwood on luonut romaanilleen kiinnostavan miljöön, joka ottaa kantaa ihmiskunnan tulevaisuuteen. Oryxin ja Craken maailma perustuu geenimuunteluun: Jimmyn ystävä Crake on noussut huippu-uralle ja ohjaillut maailmaa mielensä mukaan. Gemakoiden, geenimuunneltujen sikojen, avulla kasvatetaan erilaisia elimiä ja osia, joita voi liittää ihmisiin, ja lähes mitä tahansa - asioita, ruokaa, ihmisiä - voi valmistaa ilman, että niissä on mitään aitoa. Atwood kysyykin, mihin nykyinen geenitutkimus johtaa: onko tulevaisuudessa enää olemassa oikeita ihmisiä? Ainakin robotit tunkeutuvat jo kouluihin ja seksielämään; viimeksi mainitusta sanottakoon, että muutama päivä sitten uutisoitiin seksirobottimiehistä (naispuoleisia tekoälyseksikumppaneita oli toki ollut saatavilla jo aiemmin).

Oryxin ja Craken kerronta jakautuu kahteen: on nykyhetki, jossa Lumimies elää geenimuuntelun jälkeisessä maailmassa, ja menneisyys, jossa muistellaan sitä, miten nykytilanteeseen on päädytty. Romaanin perusidea ja taustatapahtumat avautuvat vähitellen, mikä lisää jännitystä. Toisaalta on kuitenkin huomautettava, että tempauduin romaanin mukaan vasta noin 200. sivun kohdilla: alussa lukija saa tietää lähes hermostuttavan vähän. 

Vaikka Atwoodin luoma, mielin määrin muunneltu ja keinotekoisesti luotu maailma on kiinnostava, itse tarina ja sen hahmot junnaavat paikoillaan. Trilogian avausosa ei paljasta kovinkaan paljon, ja keskeisten hahmojen luonnekuvaus jää keskeneräiseksi. Oryxissa ja Crakessa näyttääkin olevan keskeistä se, miten maailmaa ja siihen vaikuttaneita tapahtuneita kuvataan, ei se, millaiseksi kerrontahetken maailma tekee ihmisin. Minä olisin ollut kiinnostuneempi psykologisesta puolesta, ja jouduinkin hieman pettymään siihen, miten Atwood ihmisyyttä käsittelee. Craken luomat, kritiikittömät ja ajattelukyvyltään onnettomat luomukset ovat kyllä kiinnostava vertailukohta mutta eivät luotaa Jimmyn historiaa ja menneisyyttä.

Toisaalla: Taikakirjaimissa avataan hienosti Oryxin ja Craken tematiikkaa, Luetut, lukemattomat -blogissa vaikututtiin, ja Lukuisa-blogissa pohditaan kirjan maalaamia kauhukuvia.

Helmet-haasteeseen osallistun kohtaan 15, Palkitun kääntäjän kääntämä kirja, sillä Kristiina Drews on saanut muun muassa valtion kääntäjäpalkinnon ja Mikael Agricola -palkinnon.