Vigdis Hjorth: Perintötekijät

Vigdis Hjorth: Perintötekijät

S&S 2019 (2016)

379 s.

Suom. Katriina Huttunen

Kansi: Elina Warsta

Pisteitä: 5/5

Kun ihmiseen sattuu, hänestä ei tule kilttiä. Kun ihmiseen sattuu, yleensä hänestä tulee ilkeä. -- Vaatii kovaa työtä tehdä kärsimyksestä mitään sellaista mistä on hyötyä kenellekään, varsinkaan kärsivälle itselleen.

 

Toisinaan, joskus, kirja löytää luoksesi hetkellä, jolloin tarvitset sitä. Kirjan ei tarvitse käsitellä sitä, mitä itse käy elämässä läpi - riittää, että teos koskettaa jollakin tasolla. Toisinaan se on kieli, toisinaan sisältö, toisinaan se, mitä teoksella halutaan sanoa. 

Vigdis Hjorthin Perintötekijät on minulle teos, jonka luin juuri silloin, kun minun tarvitsi lukea se. Norjalaisen Hjorthin tähänastisena pääteoksena pidetty romaani kertoo perheestä, jolla on salaisuuksia, perheestä, joka on piilottanut salaisuuksia vuosikymmeniä. Romaanin minäkertoja on Bergljot, noin 50-vuotias nainen, joka joutuu kohtaamaan perheensä konfliktit, kun hän sisaruksineen käy taistelua perintömökeistä. Bergljut ja tämän veli ovat erkaantuneet muusta perheestä, joka kieltäytyy tunnustamasta sitä, mitä Bergljutille lapsuudessa tapahtui. 

Minulle Perintötekijät on ennen kaikkea romaani perheestä, joka on dysfunktionaalinen - perheestä, joka ei toimi tai rakasta siten, että kaikki sen jäsenet voisivat hyvin. Äiti ja isä ovat jättämässä epäsuhtaiset perinnöt lapsilleen, ja tämä heijastaa sitä valtaa ja suhtautumistapaa, jolla he ovat lapsiaan jo aiemmin kohdelleet. Romaanin keskushenkilö ja minäkertoja, Bergljut, on ahtaassa tilanteessa: siskot Åsa ja Astrid vaativat, että Bergljut antaa periksi, lakkaa välittämästä menneestä.

-- niin että minusta tuntui kuin epämiellyttävä tilanne olisi peräisin minusta, että epämiellyttävä tilanne olisi ollut vältettävissä, jos olisin käyttäytynyt eri tavalla, sanoin että siltä minusta tuntui.

Perintötekijöissä voimauttavaa on se, että päähenkilö ei kiellä menneisyyttään: hän pystyy taistelemaan perhettään vastaan, asettamaan rajoja, käymään tiukkaa taistelua siitä, että hänen tarinansa hyväksyttäisiin. Kipua se kylläkin aiheuttaa, ja sitä Hjorth romaanissaan tutkii: miten kipeää tekee se, jos läheiset eivät usko kokemaasi vaan kieltävät sen valheena.

Sitä joka on pettänyt ei pidä kehua petoksen tunnustamisesta, ennen kuin loukatun epätoivo, suru ja taivo on tunnustettu. Ilman sitä katumus putoaa maahan kuin kivi. Se on luonnonlaki, hän kirjoitti, se on selkäytimessä, emme voi ohittaa järjestystä.

Juuri oman tarinan hyväksyminen, rajojen löytäminen ja niiden asettaminen ovat teemoja, jotka puhuttelivat minua Hjorthin teoksessa. Ne ovat olleet keskeisiä aiheita omissa ihmissuhteissani nyt, kun minusta on tulossa äiti. Raskausaika on paljastanut, miten paljon naisen keholta odotetaan julkisuutta: moni läheinenkin on ylittänyt sen, mitä olisin ollut valmis hyväksymään. Kuten Hjorthin romaanissa, myös omassa elämässäni rajojen asettaminen on aiheuttanut vastustusta: läheiset ovat välin suuttuneet, välin hiljenneet, välin yrittäneet pitää yhteyttä silloinkin, kun olen ilmaissut, etten siihen kykene. Mahankommentoijat, neuvojenantajat, hössöttäjät ja utelijat tarkoittavat tietenkin hyvää - mitäpä muutakaan - mutta heillä ei tunnu olevan käsitystä siitä, että heidän totuutensa ei ole minun totuuteni, eikä heidän oikeutensa ylitä minun oikeuttani omaan kehooni.

Kaikki minussa harasi vastaan. Siitä ei tulisi yhtään mitään, siitä ei ollut koskaan tullut yhtään mitään, jouduin aina ymmärtämään ja kuuntelemaan miten kaikkiin sattui, miten äitiin ja isään sattui minun takiani. Tunsin hänen kielenkäyttönsä, se sai minut aina surulliseksi ja pois tolaltani. Astrid tarkoitti hyvää, mutta hänen hyvänsä ei tarkoittanut hyvää minulle. Hän toimi hyvässä uskossa, en muuta uskonut, ja hänellä oli varmasti parhaat aikeet, hän pyrki sopuun ja yhteistyöhön, mutta kaikkia erimielisyyksiä ei voi sovitella, joskus oli valittava joko tai. 

Toksiset ihmissuhteet ovat hankalia. Ne ovat erityisen hankalia silloin, kun kipuilee itsensä ja omien rajojensa kanssa, eikä ole varma siitä, miten pitäisi toimia, mikä olisi itselle parhaaksi. Ystävyys- ja parisuhteista saattaa olla helpompi lähteä, mutta miten suhtautua omaan perheeseen? Hjorthin romaanissa voimauttaa se, että rajoja voi asettaa lähipiirissäkin; toisinaan se on välttämätöntä. Joskus on jätettävä menemättä perhetapaamisiin, eikä kaikkien sisarusten kanssa ole pakko pitää yhteyttä. Rajojen asettaminen on tärkeää, koska vain se takaa oman hyvinvoinnin. Jos tekee asioita vain toisten vuoksi, velvollisuudesta tai perintötekijöiden pakottamana, uupuu. Traumat voivat olla liian hankalia, jotta niitä voisi käsitellä, varsinkaan sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät suostu ymmärtämään toisen näkökulmaa. Tähän kaikkeen on niin helppo samastua.

Haluan vain pitää rajani, sanoin, rajani ovat niin hauraat, haluan pitää kiinni rajoistani, sanoin, jos tapaan Astridin, hän astuu rajojeni yli, enkä huomaa sitä ennen kuin vasta jälkeenpäin. En jaksa kertoa siitä yhä uudestaan ja uudestaan, toistaa sitä toistamasta päästyäni, en halua puhua tarinastani, se on liian intiimiä, se on alentavaa, olen liian uupunut --. 

Perintötekijöissä oman kiitoksensa ansaitsee ensinnäkin suomentaja Katriina Huttunen, jota moni muukin lukija on sosiaalisessa mediassa ylistänyt onnistuneesta käännöksestä. Hjorthin kieli on monella tapaa toisteista ja lauserakenteissa on paljon hajarakenteita: ne toimivat myös suomeksi hyvin. Erikseen on mainittava myös se, että Perintötekijät on esineenä kaunis. Sen kauniin, utuisen piirroskannen on toteuttanut Elina Warsta. Perintötekijät osoittaa, miten kirja on parhaimmillaan esteettinen esine, josta on iloa paitsi mielelle myös silmälle.