Syyslehtiä ja tarkkailua ulkopuolelta: Bo Carpelanin Piha vakuutti minut

Bo Carpelan: Piha 

Otava 1984 (1969)

Suom. Tuomas Anhava

103 s. 

Pisteitä: 5/5

Vähän yllättäen löysin runokokoelman minun makuuni. Etsin luettavaa Helmet-haasteen kohtiin 47 ja 48 - samankaltaisia nimikkeitä. Milan Kunderan Pila ja Bo Carpelanin Piha muistuttavat toisiaan, ja näistä otin lukemiseksi ensimmäisenä Carpelanin runokokoelman. 

Piha on proosamainen runoelma kaupunkilaiselämästä ennen sotien aikaa. Runojen minäpuhuja on lapsi, kasvava poika, joka lapsille tyypilliseen tapaan tarkkailee kerrostaloelämää tiiviisti ja tarkkanäköisesti mutta kuitenkin vähän ulkopuolelta. Runonpuhuja tekee havaintoja lapsen maailmasta: hän esimerkiksi seuraa, miten ikkunasta valuu vesinoroja sateisella säällä. 

Pihassa on kiinnostavaa sekä arjen kuvaus että runonpuhujan ulkopuolisuus. Kokoelma alkaa runolla, joka kehystää koko teosta: Carpelan luo arkisen maiseman tavallisesta päivästä: kesä on kääntymässä loppuun, naiset suorittavat kotiaskareita, isä istuu lukemassa lehteä. Mieleeni palaa ensimmäisenä äitini kotitalo maalaismaisemineen, kunnes ymmärrän, että nyt ollaan kaupungissa, kerrostalossa, perheessä, joka elää niukasti mutta kuitenkin paremmin kuin joskus toiset. Peilaan Carpelanin runoutta siihen, mitä tiedän oman sukuni elämästä - mietin sitä, että Carpelanin runonpuhujalle kirjahyllyn puuttuminen on suru, vaikka kirjasto sentään on, ja sitä, miten toisenlaista elämä on ollut samaan aikaan vaikkapa savolaisella maaseudulla. Vaikka kirjojen ja lukemisen kuvaus näyttäytyykin toisenlaisena arkitodellisuutena kuin mitä oma sukuni on elänyt, on Carpelan tavoittanut lukemisesta jotakin todella olennaista: 

Kaukana siitä ettei osaisi erottaa uneksittua ja nähtyä. 

Oppii näkemään. 

Osaa myös varautua onnettomuksiin,

se tuntuu siltä kuin voisi pahoin.

Se mitä ihmiset pitävät pakona on kenties valmiutta.

Lapsen - mutta myös ruotsinkielisen, kohtuullisesti pärjäävän perheen jäsenen - ulkopuolisuus näkyy siinä, kenestä havaintoja tehdään. Carpelanin runoissa tartutaan usein siihen, mitä tapahtuu lapsen kokemusmaailman ulkopuolella: on naapuri, joka on menettänyt perheensä ja joka sitten ei otakaan joulukranssia ovesta, hänelle on tapahtunut jotain, mitä lapsi ei saa katsoa. On "heitä" ja "niitä", jotka ovat köyhiä, jotka viipyvät kerrostalossa vain vähän; on talonmiehen vaimo, jonka sieraimesta valuu noro. Lapsi asettuu ulkopuoliseksi tarkkailijaksi mutta asemoituu samalla ulkopuoliseksi myös siksi, että hänen elämässään kaikki on kohtuullisen hyvin. 

Pihassa on elementtejä, joita muistan muustakin Carpelanin tuotannosta. Muisti ja muistaminen ovat keskeisiä: runot liikkuvat lapsuudessa ja kasvussa. Vähä vähältä talo porraskäytävineen muuttuvat, portaat käyvät ahtaiksi, kun lapset kasvavat. Välillä liikutaan myöhemmässä ajassa ja yritetään tavoittaa lapsuutta, joka kuitenkin on jo mennyt: 

Pimeä on mutta yritän saada silmiini

lapsen joka juoksee lyhtyjen alitse

niin kuin minä juoksin, pitkät sukat jalassa - 

On yö ja hän juoksee ohi

ja minä huudan: Odota! Odota! 

Mutta olen jo pysähtynyt, kääntynyt

katsomaan, tuntematta

Carpelanin proosamaisissa runoissa on rauhaa ja tunnelmaa. Ne ovat toteavia ja samalla kuvallisia, kuvittavia. Suomennettua laitosta on kiitettävä Hannu Tainan upeasta kuvituksesta: mustavalkoiset kuvat kaupunkilaispihasta ja -pihanäkymistä tekevät Carpelanin luoman, hitaan ja tarkkailevan tunnelman todeksi.