Siirry pääsisältöön

Anna-Kaari Hakkarainen: Purkaus

Anna-Kaari Hakkarainen: Purkaus
Tammi (2014)
250 s.
Pisteitä: 4/5
"Miksi sinä haluat Vigdis tulla? Kjarri kysyi.
"Minä haluan, että me kolme elämme onnellisina pienessä punaisessa talossa ja että makuuhuoneen ikkunasta näkyy vuori ja että iltaisin me kaikki keräännymme saman pöydän ääreen syömään."
Kjarri ja Birk istuivat hiljaa, nyökkäsivät ehkä.
Kaksi veljestä islantilaisella saarella, uusi tyttö. Kolmikko: ystävyyttä, rakkautta, lupauksia.

Asetelma: Asetelmassa on jotakin kovin tuttua: kaksi veljestä ja yksi tyttö, kolmen ihmisen yksikkö, kolmen ihmisen ystävyys. Tällaiset ihmissuhdeverkostot näyttävät väistämättä johtavan jonkinlaisen vallankäyttöön, joku jää aina hieman ulkopuolelle, joko pakosta, rakkaudesta tai miellyttämisen halusta. Kolme ei voi toimia yhdessä, ja lukija pääsee askartelemaan sitä, miksi ei voi - mitä on tapahtunut, miksi. Kolmen ihmisen sommitelma vaikutti alkuun tavanomaiselta, mutta ei se sitten ihan ollutkaan, ja Hakkarainen sai lukijan kysymään niitä Miksi?-kysymyksiä, joita esimerkiksi Barreau ei herättänyt. Vaikka kolmen ihmisen tarinaa tulkitsee jo tuntemistaan tarinoista käsin (kuka jää ulkopuolelle, kuka käyttää valtaa, ketkä tekevät sovinnon), Purkaus houkuttelee lukemaan tarinan yksityiskohtia, niitä elementtejä, jotka tekevät tarinasta omanlaisensa. Tarinassa on paljon hienoja kohtauksia, hetkiä, yksityiskohtia, joiden mieleenpainuvuutta Hakkarainen kuvaa näin:
"Jokin särö niissä oli, murtuma, joka erotti ne unohduksiin painuvien tapahtumien ketjusta."
Tunnelma: Suhtaudun usein itselleni tuntemattomiin kirjailijoihin ja heidän teoksiinsa hieman epäillen. Niin tähänkin, aluksi: Tarina sijoittuu Islantiin. Kirjoittaja on suomalainen, joka on asunut puoli vuotta Islannissa. Voiko tarina olla uskottava? Kyllä voi, ja kaunis eritoten, tunnelmallinen, virittäytyneisyyttä täynnä. Kauniita luontokuvia, luontometaforia, lunnit kuvaamassa niin rakkautta odottavaa Kjarria kuin täyteen eloon palaavaa Vigdistä. Hakkaraisen lauserytmiikka on kaunista, toimivaa, nautin siitä paljon. Se herätti kuitenkin tuttuudentunteen, mutten päässyt selville siitä, kenestä toisesta kirjailijasta teksti muistutti. Ehkä jotakuta islantilaista? Tässä teoksessa eniten ilahdutti kieli, sen sujuvuus ja runollisuus. Niin monien suomalaisten kirjailijoiden ääni muistuttaa toisiaan. Tässä oli jotakin mieleenpainuvaa.

Kerronta: Kerronnassa Hakkarainen mielestäni haparoi. Se ei suinkaan tarkoita huonoutta tai toimimattomuutta, kirjailija osaa kyllä, on taitava. Kielellisesti tarina on kauniisti rakennettu, mutta kerronnallisissa ratkaisuissa on haparointeja, epävarmuuksia, hiomattomia kohtia. Muutamat harvat ennakoinnit ovat kömpelöitä, sellaisia lapsenomaisia mutta sitä hän ei vielä tiennyt -lausahduksia. Eivät ne minua kuitenkaan liialti häirinneet. Enemmän suretti se, ettei yhteen hahmoon ehtinyt perehtyä tarpeeksi, kun teos oli kolmen kertojan tarina: Vigdisin osuus alkoi juuri, kun olin pääsemässä Kjarrin tarinaan sisälle. Eri kertojat jättivät minut pohtimaan sitäkin, että kirjailijan työ on valtaa. Millä perusteella henkilöiden tarinat on asetettu järjestykseen? Erityisen heikoksi ratkaisuksi muodostui mielestäni se, että Birk saa osuudessaan myös minämuotoisen tilan, kirjoittamansa lehtitekstin. Kirjoitusten kautta kuvataan Birkin kokemusta todellisuudesta, selitetään menneitä, mutta romaanitekstiin upotettu toisen genren teksti ei taaskaan (kuten ei Taivaslaulussakaan) tuntunut autenttiselta ja koin sen jopa uhkana henkilöiden tasa-arvoisuudelle. Eiväthän muutkaan kertoneet minämuodossa, miksi siis Birk? Oliko lehtiteksti tarkoitettu objektiiviseksi paljastukseksi siitä, mitä menneessä tapahtui, vai oliko Birk kirjailijan oma suosikki, henkilöhahmoista elävin? Minun sympatiani jäivät ensiksi esitellylle Kjarrille, sillä suhde henkilöihin syntyy heti alusta, ensimmäisen kertojan aikana.

Totuudet: Säikähdin aluksi kolmea eri kertojaa, olinhan vasta päässyt sanomasta itselleni, etten jaksa enää yhtäkään romaania, jossa puhuu useampi henkilö. Jossain määrin kertojaratkaisu häiritsi: Kjarrin tarinasta jäi tosiaan puuttumaan jotakin, enkä saanut sidottua tarinoiden loppua toisiinsa, en ymmärtänyt loppuratkaisua. Toisaalta  kaikkien kolmen kertojan tarinat tulevat kuitenkin kauniisti esille, kietoutuvat kolmeksi erilaiseksi maailmankuvaksi, kolmeksi kokemukseksi. Hakkarainen tuo kertojavalinnaan hyvin esiin maailman tulkinnanvaraisuuden, yksilöllisen kokemuksellisuuden: miten eri tavalla kaikki henkilöt ovatkaan tulkinneet kokemaansa! Jokainen on kokenut ulkopuolisuutta, nähnyt kaksi muuta parivaljakkona, tehnyt asioita, joista kukaan muu ei ole tiennyt. Ja niinhän se todellisuudessakin on: emme näe tilanteita samalla tavalla, tulkitsemme ne omista lähtökohdistamme, näemme sen, mitä haluamme, tai sen, mitä pelkäämme. Juuri tätä olen kaivannut, kun viime aikoina olen epäillyt usean henkilön tarinoita: kertojien tarinoiden täytyy olla tarpeeksi erilaisia, tarpeeksi omanlaisiaan, jotta henkilöistä muodostuu omansa.

Haaste: Kirjan nimi on yksi sana - siispä haasteen kohta 6 on kuitattu!

Kommentit

  1. Olipa mukavaa löytää taas uusi blogi! :) Minulla on tämä edelleen lukematta, mutta aion ehdottomasti lukea. Useammat kertojat tosiaan joskus häiritsevät, mutta jos ne ovat hyvin aseteltu, ei se haittaa.

    Jatkan ehdottomasti blogisi seuraamista. :)

    VastaaPoista
  2. Purkaus on ehdottomasti lukemisen arvoinen. :) Ainakin minulle kirja oli yksi kuukauden (ja pidemmänkin ajan) kauneimpia lukukokemuksia. Nämä teidän kommentit ovat puolestaan olleet kuukauden ilahduttavin lukukokemus, hauskaa, että tekstejäni tosiaan luetaan. :)

    VastaaPoista
  3. Minä pidin Purkauksesta kovastikin. Sinun kappaleesi nimeltä Kerronta oli tosi mielenkiintoinen. Harmi, kun en enää muista niin tarkasti tuota romaania, että pystyisin vertaamaan ajatuksiasi omiini.

    VastaaPoista
  4. Kiitos :) Hassua muuten, että näin hetki lukemisen jälkeen muistan kirjasta kauniin kielen, runollisen tunnelman, ja kuitenkin pidin kerrontaa haparoivana. Ehkä se on kirjan hyvyyttä - vaikka jotain jähmeiltä tuntuvia kohtia olikin, kirjasta jää mieleen nimenomaan ne onnistuneet kodat.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti