Siirry pääsisältöön

Miina Supinen: Liha tottelee kuria

Miina Supinen: Liha tottelee kuria
WSOY (2007)
336 s.
Pisteitä: 4/5

"Kai oli parasta mitä oli ja parasta Kaissa oli Kain välinpitämättömyys ihmisen lihaa kohtaan. Se ei ollut raakuutta vaan tunteettomuutta. Kai käsitteli häntä kuin käsityöläinen hiomista kaipaavaa kaapistoa. Kai oli robotti tai huolellisesti aivopesty agentti, ohjelmoitu sitomaan ja rankaisemaan ja kiduttamaan. Siihen ei tarvinnut suhtautua, eikä siitä voinut neuvotella. Astra sai keskittyä itseensä ja olla syvällä omissa ajatuksissaan pääenkelinä."

Täydellisyyteen pyrkivä perhe, isä, äiti, kolme lasta, koti sisustuslehteen, kaikki päällisin puolin täydellisesti, kauniisti. Omalaatuisia ihmisiä, jotka koettavat sopeutua yhteiskunnan paineisiin, noudattaa hallitun, hillityn ihmisen kaavaa. Jossakin rivien välissä todellisuus, salaisuudet, rikkonaisuus.


Pinta:  Liha tottelee kuria on äärimmäisen kiinnostava kuvaus yhteiskunnan kehokäsityksistä, ulkonäölle annetuista merkityksistä, pinnallisuudesta, ihmisten tarpeista. Alusta asti on selvää, että vain pinta merkitsee: asioista ja ihmisistä on oleellista kuvata nimenomaan ulkonäkö, pinta, julkisivu, kun taas tunteet ja ajatukset, mielikuvat ja salaisuudet voi jättää rivien väliin. Ulkonäkökeskeisyyttä korostetaan ehkä hieman kliseisilläkin seikoilla: sukunimi Silola saa selviä arvoväritteisiä merkityksiä, elämämme on sileää ja suoraan kuvastosta, perheen äiti on sisutussuunnittelija, huoliteltu ja tyylitietoinen. Erityisen kiinnostavaksi seikaksi nousi perheen pojan, Silmun, ulkonäköpaineet, se, miten miestenkin on muokattava kehoaan, oltava tietynmallinen, uskottava.

Vietti: Ihminen on eläin, tarpeidensa ja halujensa orja, kykenemätön hallitsemaan itseään, tarpeitaan. Useimmiten se kuitenkin unohtuu, ja tavoittelemisen arvoisena pidetään itsensä, kehonsa ja ympäristönsä hallitsemista. Kontrollointiyritykset ovat vahvoja, mutta lopulta jokin osa kehosta sortuu, lohdutukseksi syödään hilloa. Kontrolli ja yhteiskunnan paineet keskittyvät kehoon, sen muokkaamiseen, käyttöön. Ilman kontrolloitua, hallittua kehoa ei ole mitään: Silmu kaipaa kuntosaliharjoittelullaan naisten huomioita (vaikka naisten inho epärealistisen lihaksikkaita miehiä kohtaan tehdään selväksi), ylipaino estää seksuaalisuuden, omasta tai toisen kehosta nauttimisen. Astran keho taipuu asioihin, jotka kulkevat nautinnon äärirajoilla; toisinaan keho - ja sitä kautta mieli, vaikka seksuaalisuus näyttäytyy tässä teoksessa rajuina, itsekkäinä tekoina - pakotetaan asioihin, joihin ei kuuluisi suostua. Kirjan maailmassa ulkonäköpaineita ja seksuaalista hyväksikäyttöä, alistamista, pidetään hyväksyttävinä - ja niin, nämä käsitykset eivät ole kotoisin toiselta planeetalta, toisesta maasta, mielikuvituksesta. Ihmiset koettavat hallita kehoaan, ovat valmiita tekemään mitä tahansa, jotta ansaitsisivat hyväksyntää, kehua. Pinnan on näytettävä hyvältä, mikään ei saa sattua.

Keinot: Supinen taitaa huumorin ja ironian. Kuulostaa siltä kuin tekstiä olisi kirjoitettu vino hymy kasvoilla - Supinen irvailee yhteiskunnalle, sen ulkonäkökeskeisyydelle, täydellisyyden alta paljastuvalle epätäydellisyydelle. Lyhyet, yksinkertaiset virkkeet tukevat yhteiskunnan ajattelumaailmaa: näin asiat ovat, näin ne menevät, sivulauseita, tajunnanvirtaa tai syvällistä pohdintaa ei juuri tarvita. Lukija päivitelköön virkkeiden mukana, ymmärtäköön ironian ja huumorin sävyn, vahvan sanoman niiden takana.

Tyhjyys: Pidin romaanista kovasti, mutta jälkikäteen (ja hieman jo lukiessakin) vaivasi tyhjyys. Mitä minä tästä teoksesta sanoisin? Mitä ajatuksia se herätti? Sanoma ja sen yhteiskuntakritiikki ovat selviä, teksti olisi hyvä lähde tarkoille analyyseille ja pohdinnoille. Silti en osaa pukea kaikkia ajatuksiani sanoiksi, kiire verotti keskittymisen, en uppoutunut loppuvaiheeseen niin hyvin kuin olisi ehkä pitänyt. Epäilen, että teos ei jää elämään mielessäni kovinkaan vahvasti, vaikka siinä oli aineksia vaikka mihin. Pidin, mutta menetin otteen kesken kaiken, se harmittaa.

Kommentit

  1. Minäkin muistan pitäneeni tästä, mutta Supisen Apatosauruksen maa -tarinakokoelma oli sellainen pettymys, etten ole sen jälkeen uskaltanut enää tarttua kirjailijan muihin teoksiin.

    VastaaPoista
  2. Oi voi! :( Kyllä siinä aina pettyy pahemman kerran, jos hyvää teosta seuraa vain heikompia. Yksi huono teos kyllä karkottaa helposti koko kirjailijan muun tuotannon - juuri katselin kirjastossa Barreaun uusinta, muistelin Rakkausromaanin reseptiä ja pakenin hyllyltä sukkelaan :D

    VastaaPoista

Lähetä kommentti