torstai 30. maaliskuuta 2017

Kirsi Kunnas: Tiitiäisen satupuu

Kirsi Kunnas: Tiitiäisen satupuu
WSOY 2009 (1956)
47 s. 
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Hihhohhuu.
Tiedättekö ne lapsuudenkirjat, joista piti mutta ei kuitenkaan pitänyt? Kirsi Kunnaksen runokokoelma Tiitiäisen satupuu on minulle sellainen.

Teoksen nimenä Tiitiäisen satupuu kuulostaa ihanalta. Kuulemista ja kuuntelemista Kunnaksen teoksen lukeminen onkin: runot nappaavat itseensä äänimaisemia. Kunnas leikkii kielellä, hyödyntää onomatopoeettisuutta, sanojen minimipareja, vertailee sanoja keskenään, laittaa samankuuloiset samaksi. Riimittely on olennainen osa Kunnaksen klassikkolastenrunoja. Kielellä, äänillä ja äänteillä leikkimisestä syntyy iloisia, vallattomia kokonaisuuksia:

Tikka hakkaa hakkaa hikkaa/hakee hakee tikkalikkaa/ tik tik. 

Voi tätä hoppua hoppua hoppua / huusivat perunat, voi tätä hoppua/ ei tule loppua loppua loppua/ polkata täytyy polkkaa, polkata polkkaa.

Toisaalta jotkin sanat kuulostivat väistämättä inhottavilta, pelottavilta ja kummallisilta: Humppa ja Pomppa, Herra Pii Poo ja Piirespaares-maa tuntuvat vieläkin vähän oudoilta. Olenkohan pelännyt noita runoja lapsena, vai mistä moinen arkaileva tunne?

Tiitiäisen satupuuta luettiin minulle ja veljelleni silloin, kun olimme pieniä. Moni runo tuntui yhä tutulta - ja Tunteellinen siili on tietysti suosikkini. Kunnas taitaa huumorin; vaikka osa runoista onkin levollisia, rauhoittavia tai tunteellisia, leikitään osassa vallattomasti: on Valle, joka pitää mahasta/ varsinkin kun se oli täysii, on hassut iloiset porsaat Muusa ja Ruusasekä, kuhanuhasta, vesiköhästä ja ryskäyskästä kärsivä vesirotta tietysti kihisevä, suuttumuksesta puhiseva kattila.

Miksi sitten pidin mutta en pitänyt tästä? Jo lapsena kammosin teoksen ulkoasua, enkä pidä siitä vieläkään. Sivujen vaaleanpunaiset kuvitukset ovat jollakin tavalla kammottavia: värimaailma on, ainakin nykylukijan silmään, ahdistava. Runoja lukiessa oli hassua miettiä, miten paljon kuvitus vaikuttaa lukukokemukseen. Tämän teoksen kohdalla vaikutus oli etäännyttävä: en jäänyt tunnelmoimaan enkä ilkakoimaan, koska väritys ingorri minua.

Tuleeko teille mieleen kirjoja, joista tavallaan piditte mutta joita kuitenkin vähän kammositte?

Osallistun tällä teoksella seuraaviin haasteisiin: Uudelleen luettua, Runohaaste, Lapsuuteni kirjasuosikit

4 kommenttia:

  1. Tätäkin on luettu, mutta Tiitiäisen pippurimylly oli juuri sellainen, että ei pitänyt, mutta kuitenkin piti. Se sammakko kiikareineen kannessa on jäänyt lähtemättömästi mieleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pippurimylly ei ole minulle tuttu (ainakaan en muista sitä). Lapsiahan kiinnostaa kielellä, riimeillä ja äänteillä leikittely, mutta kuvitus on ollut minulle aina kovin vastenmielinen.

      Poista
  2. Tämä on suosikkikirjani aina ja kuvitus on todella ihana. Maija Karman kuvitukset ovat olleet aina mieleeni. Ihailen piirrosjälkeä, en ole koskaan ajatellut, että mitä väriä kustantaja on heittänyt missäkin kirjassa mukaan kuviin. Pelkät mustavalkokuvatkin toimisivat tosi hyvin, kuten Piilomaan pikku aasissa, joka on myös lempparini.
    Luen paljon lastenkirjoja ja se on kuulunut työnkuvaani. Nykyisistä lastenkirjoista legokirjat eivät kiinnosta minua yhtään, mutta ne ovat hurjan suosittuja. Tatu ja Patu-kirjapari jää myös hyllyihin, vaikka olen pakosta joutunut niitä muutaman lukemaan. En pidä yhtään isoista päistä. Ja jälleen lapset tykkäävät ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä että sinulla on eri kokemus tämän kuvituksesta. Luulen, että mustavalkoisuus toimisi minulle paremmin. Isopäisyys ihmetyttää mimuakin uusissa lastenkirjoissa, vaikka muuten pidänkin esim. Tatusta ja Patusta.

      Poista