torstai 23. maaliskuuta 2017

Koko Hubara: Ruskeat tytöt

Koko Hubara: Ruskeat tytöt
Like 2017
235 s. 
Pisteitä: 4/5
"Kaikki aina puhuvat, että me 80-luvun Ruskeat lapset olemme tienraivaajia. Sillanrakentajia. Mutta emme me ole, emmekä välttämättä halua olla, ja niin kauan kuin minussa veri virtaa, aion pitää huolen siitä, että sinunkaan ei tarvitse sitä olla. Ellet itse niin halua. Sinun ei tarvitse viitoittaa minun tietäni. Tämän maan tietä. Henkilökohtaisesi ei tarvitse olla poliittista. Ellet itse niin halua. SSinulla on täysi itsemääräämisoikeus kehoosi, identiteettiisi, tarinaasi, vaikka meillä olisikin kapea leikkauspisteemme siksi että juuri minä synnytin juuri sinut."
Haparoivana feministinä olen seurannut mielenkiinnolla Koko Hubaran Ruskeat tytöt -median ja samannimisen esseekokoelman julkistamista. Feminismi on ollut minulle oppimista, ja juuri nyt ajattelen, että kaikista eniten minun on opittava rodusta, rasismista, valkoisuudestani, etuoikeuksistani. Minun on opittava näkemään maailmassa niitä asioita, joita minun ryhmäni ei ole halunnut maailmassa nähdä. On opittava näkemään ryhmiä ja kohtaamaan ihmisiä, joita minun ryhmäni ovat kohdelleet väärin. Intersektionaalinen feminismi on auttanut minua tässä; Suomessa Koko Hubara on yksi heistä, jotka pitävät vaiennettujen ääntä.

Nyt olen kuunnellut, vähän.

Monen moninainen monikielinen kirja

Koko Hubara on hyvä kirjoittaja. Minusta kaikki lähtee liikkeelle siitä, että pystyy tuottamaan tekstin, jollaista ei vielä ole ollut. Hubaran teos on epäilemättä yhteiskuntakriittinen - se nostaa esiin yhteiskunnallisten käytänteiden vinoutuneisuuden - ja samalla se on hyvin empaattinen. Se lohduttaa heitä, joille teos on suunnattu. Jos jotakin olen oppinut, niin sen, etteivät rodullistetut ole valkoisille velkaa. Heidän ei tarvitse opettaa. Siksi on mahtavaa, että Hubara on kirjoittanut teoksen omalle viiteryhmälleen ja tekee sen näkyväksi niin kielen kuin sisällön tasolla. 

Sanomaansa vahvistaakseen Hubara kysyy ja toistaa. Lukijaan - tai ehkä sittenkin maailmaan - suunnatut kysymykset jättävät pohtimaan. Konkreettiset tosielämän esimerkit sävähdyttävät ja hätkähdyttävät mutta tekevät myös tekstistä helposti lähestyttävän. Hubara kertoo esseissään representaatioista, vaihtoehdottomuudesta, siitä, miten on tyydyttävä niihin harvoihin kuviin, mitä itsensäkaltaisista on saatavilla. Hän ottaa kantaa median toimintaan, muistuttaa vertaisiaan itsemääräämisoikeudesta ja puolustaa Ruskeita isiä. Henkilökohtainen on poliittista, mutta, kuten Hubara muistuttaa, sen ei tarvitse olla. Omista kokemuksista on myös oikeus vaieta - tai olisi, jos yhteiskunta sen rodullistetuille sallisi. Oma kokemus voi olla vain oma kokemus; aina ei tarvitse hyväksyä asemaansa jonkin ryhmän edustajana. 

Se, että Hubara käyttää koko kielitaitoaan ja teksteissä vilahtaa monenkielisiä ilmauksia, on suorastaan nerokasta. Kuinka usein koodinvaihtoa lopulta nähdään kirjallisuudessa? Ruskeiden tyttöjen kielellisessä moninaisuudessa erityisen avartavaa on se, etteivät koodinvaihdot ole pelkkiä englanninkielisiä heittoja, vaan Hubara tekee näkyväksi sen, että ihmiset ajattelevat muillakin kielillä, vaikkapa hepreaksi. Oikeastaan olisin toivonut tätä monikielisyyttä enemmänkin; toivoisin, että monikielisyys näkyisi yhteiskunnassa enemmänkin. Kielet ovat voimavara, ne ovat resurssi, vaikka kielten vaihtamisesta ja monikielisyydestä voisi toki olla montaa mieltä. Joku saattaa ahdistua siitä, ettei ymmärrä. Kielitieteilijänä olen innoissani: tällä tavalla monikielisyyden pitäisi arjessamme näkyä. Se, että jotakin ei ymmärrä, on vihje monestakin asiasta. Se kertoo tietysti siitä, ettei kaikkea lukemaansa tarvitse ymmärtää löytääkseen keskeiset asiat. Vielä enemmän se, ainakin Hubaran teoksessa, kertoo siitä, että tämä kirja on suunnattu toisille. Eri kieliä käytetään eri tilanteissa ja eri ihmisille. 

Hubara on onnistunut luomaan teoksen, joka epäilemättä on omalle kohderyhmälleen hyvin tärkeä. Vaikuttava se on minullekin: Ruskeat tytöt tekee näkyväksi tämän ryhmän, jota ei mediassa, kirjallisuudessa tai kaupungin kaduilla haluta nähdä. Hubara käyttää kieltä niin, että hän rajaa me-ryhmän tasan niihin, jotka siihen ryhmän kuuluvat. Loput jäävät ulkopuolelle kuuntelemaan ja katselemaan. On erittäin opettavaista lukea jotakin sellaista, johon minä en samastu ja jota ei ole tarkoitettu minulle. Olen iloinen, että sain kuunnella nämä kokemukset, oppia jotain, puhua itselleni samalla siitä, että myös minun tehtävänäni on antaa tilaa ja opetella olemaan toisin kuin ennen.

Bloggaajan positiosta

Postaukseeni on vaikuttanut kaikki se teoksesta käyty keskustelu, jota olen lukenut. Tämä teksti on syntynyt viitekehyksessä, jossa keskeistä on ollut yhteiskunnallisten käytänteistä - niistä, joita itsekin etuoikeutettuna olen pitänyt ja pidän yllä - tiedostuminen. Olen pyrkinyt asettamaan itseni oppimisprosessiin, jotta voisin katsoa maailmaa toisin ja oppia toimimaan toisin. Hubaran somekanavia seuranneena olen hämmästynyt siitä, miten Hubara joutui erikseen nimeään arvion, jossa hänen teostaan analysoitiin kaunokirjallisten piirteiden, ei rasismisisällön, kautta. Mitä ihmettä? Millä perusteella me arvioimme tekstejä? Adichie on puhunut yhden tarinan vaarasta, ja näemmä se näkyy kirja-arvioissakin. 

Eri asioista tietoiseksi tuleminen pelottavaa mutta varsin tarpeellista. Minun silmäni avautuivat sille, ettei ruskeita kirjailijatyttöjä pidetä samalla tavalla kirjailijoina. Medialle ja julkiselle he ovat kuin kokemuskouluttajia tai kansanvalistajia, tietopankkeja. Heitä ei pidetä kirjailijoina vaan jonkin ismin lähettiläinä. Haastattelut koskevat rasismia ja syrjintää, eivät kirjallisuutta, kirjoittamista, kirjoittajaksi kasvamista. Näiden asioiden avauduttua minulle en tietenkään voinut olla tarkastelematta omaa käyttäytymistäni. Pohdin lukiessani, miten pyrkiä asialliseen bloggaukseen - ja sitten mietin, miksi siihen pyrin. Mitä minä tavoittelen? Yritänkö vain poistaa valkoista syyllisyyttäni, vai pyrinkö muuttamaan omaa ja muiden maailmaa? Miksi pohdin, osaanko kirjoittaa tarpeeksi samalla tavalla kuin kaikesta muustakin, ja mihin tuollainen pohdinta johtaa? Mihin kaikki tämä johtaa? Oppiminen hämmentää mutta se myös avartaa.

Hubara pakottaa lukijansa pohtimaan, millaisesta maailmankuvasta lukukokemus rakentuu. Lukijan oma positio tulee väistämättä esiin, ja ellei tule, olisi lukijan sitä syytä miettiä. Minä luin Ruskeita tyttöjä etuoikeutetun, valkoisen naisen näkökulmasta. Minun ei kuulunutkaan samastua. Minun ei kuulunut edes oppia. Feminismi on kuitenkin tuonut minuun voimaa, jolla pyrin taistelemaan omia ajatusvirheitäni vastaan ja jolla pyrin vastustamaan yhteiskuntaan luonnollistuneita, toisia haavoittavia käytänteitä. Sen takia halusin lukea Ruskeat Tytöt: halusin oppia. Halusin kuulla niitä kokemuksia, joita minulla ei ole, ja oppia ottamaan ne huomioon. Feministinä, mutta myös - ja ennen kaikkea ihmisenä - se tuntuu tärkeältä. 

Toisaalla: Omppu, Helmi Kekkonen

4 kommenttia:

  1. Hieno teksti taas, kiitos siitä. On niin tärkeää osata asettua sivuun ja antaa muille tilaa, jäädä itse kerrankin kuuntelemaan eikä vain toitottaa omaa tarinaansa. Mielestäni intersektionaalisen feminismin avulla voi oppia empatiaa, voi löytää niitä asioita joissa itselle on tilaa ja oppia kunnioittamaan niitä, joissa ei ole. Se, että jokaisen ääntä kuunneltaisiin yhtä tarkasti ja jokaisella olisi yhtä paljon tilaa, on vielä pitkän matkan päässä, mutta tällaiset kirjat ja blogit saavat sen taas hieman lähemmäksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ilahduttavasta kommentistasi! Ja kyllä, intersektionaalinen feminismi tarjoaa mahdollisuuden olla empaattinen ja myös kasvaa ihmisenä.

      Poista
  2. Katri on kommentissaan tiivistänyt aika hyvin minunkin ajatukseni tästä! Pitäisi itsekin lukea tämä kirja, tiedän hävettävän vähän tästä aiheesta varsinkin Suomi-näkökulmasta, koska etnisistä vähemmistöistä tai ihon väristä puhutaan harvoin tässä yhteydessä. Onneksi kuitenkin teokset kuten tämä auttavat oppimisessa, eihän kukaan voi olla täydellinen ja tietää kaikkea heti alkuunsa!

    Sulta tulee kyllä aina niin hyviä bloggauksia feminismiin (ja muihinkin aiheisiin liittyen), että sitä oikein pysähtyy ajattelemaan. Ja täältä saa aina hyviä lukuvinkkejäkin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi, kiva, että lukuvinkkipinosi kasvaa :D Niin, ongelmallista on, miten äänet ovat suomalaisessa kirjallisuudessa keskittyneet vain tietyille etuoikeutetuille henkilöille. Tämä teos avartaa maailmaa, sitä, mitä kaikkea muutettavaa meillä vielä on.

      Poista