Anni Nykänen: Mummo

Mummolta saadut villasukat.
Anni Nykänen: Mummo
Sammakko 2010
103 s.
Pisteitä. 4/5
Tunnelma: Tirsk ja hihitys.

Anni Nykäsen Mummo-sarjakuvia ei ole kehuttu turhaan. Nykäsen strippikokoelma piirtää hauskan, hihityttävän kuvan mummosta, jossa on paljon sellaisia piirteitä, joita voi omastakin isoäidistä tunnistaa. Vaikka Nykäsen Mummo on toisaalta joukko stereotyyppisiä mummouspiirteitä, on sarjakuvakokoelman päähenkilö myös rajoja rikkova ja (ainakin puolisonsa) yllättävä nainen. 

Mummo-sarjakuvien ensimmäinen osa on kokoelma kolmekuvaisia strippejä, joiden keskiössä ovat Mummon arkipäiväiset tilanteet. Naapurit, teinit, lapsenlapset ja puoliso värittävät Mummon elämää. Nykyteknologia ei Mummon elämää rajoita vaan pikemminkin mahdollistaa uudet seikkailut ja koomiset tilanteet.

Äkkiseltään Mummo vaikuttaa hieman tuittupäiseltä. Seinään koputteleva Mummo ei kuitenkaan häiriinny naapureiden elosta vaan pikemmin odottaa, milloin jotakin saippuasarjamaisen kiinnostavaa lähiympäristössä tapahtuu. Nykänen onnistuukin liioittelemaan piirteitä, joita vanhuksiin usein liitetään: Mummo on suorastaan addiktoitunut naapurien tarkkailuun, on varsin pihi rahoistaan mutta syöttää vieraansa (muun muassa koiran) ääriään myöten täyteen. Vieraille pitää aina tarjota. Yksi lempistripeistäni onkin sarjakuva, jossa Mummo pahoittelee, ettei ole käynyt hakemassa kaupasta tarjottavaa - ja tarjoaa silti pöydällisen kahvileipiä ja -kakkuja. Tuon tilanteen olen kokenut omassa elämässänikin niin monesti: mummo valittelee herkkujen puutetta mutta nostaa esiin pullat, kakut ja vähän kiisseliäkin. 

Pienuudessaan ja omapäisyydessään Nykäsen Mummo on varsin hellyttävä ja huvittava hahmo. Hänen ilkikurisiin mutta silti hyväntahtoisiin temppuihinsa on helppo ihastua. Myös Mummon puoliso, ukki, on kaikessa kiltteydessään ihastuttava hahmo. Naapurivahtina oleva ukkiparka joutuu aina toisinaan pakokauhun valtaan - esimerkiksi silloin, kun Mummo huutaa kuolevansa mutta pelastuu lisäelämillä pleikkaripelissään.

Nykäsen kokoelma on humoristinen, hauska kokoelma vanhuuteen liittyviä strippejä. Mummosta muodostuu monipuolinen, sympaattinen hahmo. Vaikka Nykänen hullutteleekin vanhuuteen liittyvillä stereotypioilla, on selvää, että kokoelma arvostaa isoäitejä ja -isiä. Mummo toimii juuri tällaisenaan, mutta kuten olen aiemminkin todennut, kaipaan yhä kirjallisuuden kenttään ääniä, jossa vanhuutta ei lähestytä huumorilla vaan vakavammalla, realistisemmalla otteella. 

Toisaalla: Pieni kirjasto, Lukutoukan kulttuuriblogi