 |
| Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa Teos 2013 301 s. Pisteitä: 4/5 Tunnelma: Heh&huh. Huumori tepsi. |
”Ikävähän se äidin tilanne tietysti on”, Tuula sanoi. ”Mutta minkäs sille mahtaa, kun on niin vanha. Onneksi Ehtoolehdossa saa hyvää hoitoa. Äiti on turvassa Ryhmäkodissa ja pääsi sinne nopeasti, kun minä käytin vähän suhteitani ja sain lausunnon äidin nopeasti edenneestä vaikeasta dementiasta. Jotkut joutuvat odottamaan kuukausitolkulla, kun eivät tunne oikeita ihmisiä. Mutta Ehtoolehdossa toimittiin tehokkaasti, luojan kiitos. Emmehän me lapset voi häntä hoitaa. Et ehkä tiennyt, mutta minulla on kaksi hevosta, joissa on valtavasti työtä, hauskaa tietenkin, mutta sinäkin ymmärrät varmasti, että ne vievät minun kaiken vapaa-aikani.”
Huumori: Lindgrenin romaani on hulvaton. Tämä on ehdottomasti yksi hauskimpia teoksia, joita olen pitkiin aikoihin lukenut, ja pitipä muutamaan kertaan nauraa oikein ääneenkin. Pitkin lukumatkaa odotin innolla, mille vanhuuteen liittyvälle asialle tai ongelmakohdalle seuraavaksi nauretaan. Huumori on yksi tapa käsitellä ja sietää vaikeita asioita, sen avulla voi nauraa vääryyksille, tehdä väärintekijöistä naurettavia. Minulle Kuolema Ehtoolehdossa avautui äärimmäisen yhteiskunnallisena teoksena, jossa parodioidaan (vai sittenkin kuvataan realistisesti?) vanhustenhoitokulttuuria, nostetaan esille yhteiskunnallisia ongelmia ja selviydytään vaikeista kokemuksista naurun avulla. Kärjistämällä Lindgren maalaa vanhustenhoidosta varsin julman systeemin, jota tehokkuusyhteiskunta tunteettomasti tarjoaa. Huumori sopi teoksen tyyliksi, mutta toisaalta koen, että yhteiskuntamme kaipaisi myös toisenlaista otetta vaikeuksien käsittelyyn. Vanhusten kaltoinkohtelu ja kaikenlainen arvostamatta jättäminen ovat niin vakavia aiheita, että niitä sopisi käsitellä myös vakavasti, tunteisiin vetoavasti. Samoista aineksista olisi voinut saada kokoon myös hyvin toisenlaisen, sävyltään ja tunnelmaltaan tummemman romaanin, ja olen varma, että olisin pitänyt myös sellaisesta.
Vanhuus: Mikä Lindgrenin romaanissa lopulta on kärjistämistä, mikä realistista? Ovatko kärjistykset sittenkään niin kaukana todellisuudesta? Kuolema Ehtoolehdossa nostaa esiin sellaisia asioita, jotka vanhuudessa puhuttavat - tai ovat puhuttamatta. Humoristisesti Lindgren kääntää päälaelleen vanhuskäsitykset, joita yhteiskunta tarkoin suojelee ja toistaa: Ehtoolehdossa vanhukset ovat itsenäisiä toimijoita, he ovat seksuaalisia olentoja ja he tietävät itse, mitä elämältään haluavat. Runsas tapahtumasarja ottaa puolestaan kantaa mediassa esille nousseisiin teemoihin: vanhusten yksinäisyyteen, välinpitämättömiin omaisiin, hoitokulttuurin lääkekeskeisyyteen, epäinhimillisiin hoito-olosuhteisiin, vanhusten rahojen väärinkäyttäjiin. Hoitajilla ei ole aikaa vanhuksille, he eivät halua tehdä töitä, vaippoja ei vaihdeta kuin kello neljältä... Vaikka Lindgrenin tyyli on pinnallisesti kevyt ja humoristinen, henkilöhahmot kohtaavat arjessaan kaikki mahdolliset ongelmakohdat. Niihin puututaan naurun sävyttämin kommentein. Yhteiskunta tekee vanhuksista lapsia, unohtaa heidän ihmisarvonsa. Mikä länsimaisessa maailmassa on vikana, kun aiempia sukupolvia ei osata arvostaa? Miksi aiempia sukupolvia ei muisteta kunnioittaa? Suomalainen kulttuuri saisi ottaa oppia monesta muusta kulttuurista.
Tarkastelupiste: Ehtoolehdon asukkaat, romaanin päähenkilöt ovat eläväisiä, huvittavia hahmoja. Minä koin sielunsympatiaa erityisesti Anna-Liisan kanssa: minäkin olen kiinnostunut kielestä ja kirjallisuudesta, saatan toisinaan olla hieman etäinen mutta sisimmiltäni (toivoakseni) mukava, sydämellinen ihminen. Sympaattisuudestaan huolimatta keskushenkilö Siiri jää hieman tasapaksuksi, värittömäksikin henkilöksi. Lindgrenin asetelmassa päähenkilöä, tämän pohdintoja ja toimintaa tukevat vahvat sivuhenkilöt, kun taas itse päähenkilö näyttäytyy hieman ulkopuolisena tarkkailijana. Lindgren lähestyy vaikeita teemoja kevyellä otteella, humoristisesti, joten tavallaan kirjan kulkuun sopii se, että lukija samastuu eniten hahmoon, joka ei joudu pahempien kaltoinkohtelujen uhriksi. Siiri pysyy järjissään, kaipaa ystäviään ja kokee ympäristössään tapahtuvat pelottavat muutokset, muttei itse altistu ylitsepääsemättömille ongelmille. Vaikka Lindgrenin kertojaratkaisu on toimiva, helpottaa lukijan oloa ja olemista, jäin silti miettimään, voisiko vanhustenhoitokulttuuria tarkastella toisenlaisestakin näkökulmasta. Millaiseksi muodostuisi romaani, jossa päähenkilö olisi vaivojen katkeroittama, muita asukkaita häiriköivä mummeli tai sänkyynsä lukittu, lääkkeillä huumattu mutta tosielämään kaipaava pappa? Kuolema Ehtoolehdossa ei vielä vaadi lukijaa uppoutumaan siihen tuskaan, joka arvokkaissa mutta kaltoinkohdelluissa vanhuksissa epäilemättä kulkee. On turvallista tarkastella asioita ulkopuolelta, joutumatta itse kokemaan kaikkea pahaa.
Lopuksi: Kuolema Ehtoolehdossa jättää lukijalle hyvän mielen mutta myös odotuksen. Mitä seuraavaksi tapahtuu? Henkilöhahmojen seikkailuista haluaa tietää lisää. Ehtoolehto-sarjan ensimmäisen osan lopetus olisi kuitenkin kaivannut hiomista: minusta tuntui, että kaikkea ei kerrottu mutta että tapahtumat kuitenkin siloteltiin niin, että lukijalle jäi leppoisa olo. Lukiessani pidin hieman kummallisina joitakin aikahyppäyksiä: välillä ratikka-ajeluista kerrottiin yksityiskohtaisesti, ja sitten tärkeitä tapahtumia kuitattiin muutamilla virkkeillä, ikään kuin ratkaisua tai tapahtumien kulkua ei olisi tiedetty kunnolla (toisaalta se sopi mummojen muistiongelmiin). Hieman tasapainoa olisin kaivannut lisää, vaikka teoksesta suuresti nautinkin. Huumorin sävyttämä yhteiskunnallinen kritiikki oli tämän kirjan parhainta antia.
Kommentit
Lähetä kommentti