 |
| Petri Tamminen: Meriromaani Otava 2015 142 s. Pisteitä: 5/5 Tunnelma: Voih, herttainen, pieni ja paljon sanova. |
"Kun Vahtorannan isäntä oli nyt päässyt ääneen ja saanut sanansa luistamaan, hän lisäsi vielä, että hän oli aina kummastellut mäntyä, sen odottamatonta muodonmuutosta. Nuoret männyt pörhistelivät ja oikoivat itseään kuin miettien mihin panisivat kaikki eripariset raajansa, mutta sitten tapahtui jotakin merkillistä: pojanjolpista kasvoi aikuinen mies, suuri ja jylhä kuningasmänty. Missä välissä se tapahtui, Vahtorannan isäntä ihmetteli, yhdessä yössäkö, kun suuret männyt kuitenkin näyttivät siltä että olivat olleet suuri aina?"
Meri, elämä, miehistyvä nuorukainen elämän aallokoissa. Pieni suuri romaani suurista asioista.
Pieni: Tammisen Meriromaani on osoitus siitä, että pieni voi olla suurta. Suhteeni Tammisen teoksiin on aina ollut lämmin, mieleen nousee hyviä muistoja, päällimmäisenä se, miten lukio-opettajamme luki lyhytnovelleja meille ääneen. Olen aina pitänyt Tammisen tiiviistä ilmaisusta, toteavuudesta ja siitä, miten nämä seikat kertovat elämästä ja olemisesta jotakin hyvin olennaista. Elämä ja sen arvokkuus ovat Meriromaanin keskeisiä teemoja, ja minä ihastuin tähän pienoisromaaniin ikihyviksi. Miten taitavaa!
Vilhelm Huurna: Ensinnäkin pidän Meriromaanin päähenkilöä, Vilhelm Huurnaa, hyvin sympaattisena päähenkilönä. En muista, milloin olisin viimeksi pitänyt kirjan henkilöstä näin paljon. Huurnassa ja hänen epäonnistumisissaan on jotakin sellaista, että häntä tekisi mieli ottaa kädestä, tehdä hänelle hyvää ruokaa. Lohduttaa jotenkin, antaa vähän toivoa. Meriromaani on Huurnan kasvutarina, ja vaikutuin niistä keinoista, joita Tamminen käyttää kasvamisen kuvaamiseen. Konkreettisin on nimi, miten nuorukaista kutsutaan yhä Vilhelmiksi, mutta miehistyttyään, merille ja elämään lähdettyään hän on kaikille Huurna. Niinhän miehet toisiaan kutsuvat, sukunimillä. Meriromaani on hieno kertomus Huurnan miehistymisestä, siitä, miten elämä on vähitellen otettava vastaan, pojan on kasvettava mieheksi, itsenäistyttävä. Elämä on vastuun ottamista ja kantamista, vaikeuksista selviytymistä. Huurnan karikkojen taustalla hahmottuvat jonkinlainen yksinäisyys ja rakkaudenpuute, sellaiset asiat, jotka nuorta miestä epäilemättä kolhivat.
Kolhut: Meriromaani on kertomus elämän kolhuista, karikoista ja aallokoista. Se on kertomus merenkäynnistä ja merimiehestä, mutta konkreettisena sitä on vaikea lukea. Tammisen symboliikka ei sinänsä ole uutta tai persoonallista, mutta toimivaa ja pohdiskelevaa se silti on. Elämä kolhii laivaa pohjalta ja kyljistä, välillä vauriot ovat yllättävänkin suuria. Onnettomuudet sairastuttavat, Huurna kärsii rintakivuista, vaikeudet tekevät kipeää tunne-elämässä. Jollakin tavalla havereista kuitenkin aina selvitään. Elämän pyörityksessä onkin hyvä muistaa, että ei täällä aina lyödä, joskus vain hipaistaan. Erityisen lohdulliseksi ja merkittäväksi kohdaksi Meriromaanissa muodostui minulle se, miten Huurna oppii selviytymään huolistaan. Maailmaa on katseltava eri näkökulmista, sillä tavalla, että itse liikkuu, huomaa, että muitakin näkökulmia elämän iskuihin on:
Tällä tavoin katselemalla hän pääsi toisaalle, ei koskaan kovin kauas mutta sinne asti mitä kulloinkin katseli, ja kun hän palasi sieltä, hän huomasi liikahtaneensa sen verran, että näki murheensa eri kulmasta kuin äsken, jolloin se vielä täytti näkökentän.
Elämä: Tammisen romaani on vahva huudahdus - tai Tammisen tapauksessa ehkä sittenkin toteamus - elämän arvokkuudesta, elämisen tärkeydestä. Merionnettomuuksien keskellä Huurnan tekee mieli luovuttaa, ja lukijakin kysyy välillä itseltään, kuinka paljon yhden ihmisen täytyy kestää. Tammisen lyhyt romaani kattaa pitkän ajanjakson, tiivistää vuosia välillä ehkä liikaakin, niin, että mietin, olisiko tarina voinut jäädä vielä vähän keskeneräisemmäksi, elämä arvoituksellisemmaksi. Minulle romaanin muut ansiot ovat kuitenkin niin suuret, että loppupuolen notkahduksesta ja sen kiireydestä en enempää mainitse. Tammisen sanoma tulee Meriromaanissa selkeästi esille, ja lopulta lopetuskin kokoaa jotain tärkeää.Vaikka meri, elämä, välillä heittää ja upottaa, se kuitenkin vetää puoleensa uudestaan ja uudestaan, kutsuu ihmistä luokseen. Suurten tragedioiden jälkeen pihamaan nuotiopaikka on muutaman kesän mustana, tummempana, mutta kolmantena kesänä se kasvaa jo ruohoa niin kuin muuallakin. Ihminen toipuu vähitellen, oppii selviytymään.
Kommentit
Lähetä kommentti