Kirjapinontyhjennys- ja lomanaloittajaislukujuhla

Hyvä on, myönnetään. Loma alkoi oikeastaan jo ajat sitten, ja oikeastaan sitä ei edes ole (tervetuloa, kesätentit ja -esseet!), mutta koulujen loppuminen saa olon tuntumaan joka tapauksessa siltä, että kesä on lähellä. Parveke on puunattu, aurinko paistaa, on vihreää ja iltaisin kuuluu satakieli. Puitteet ovat niin mukavanlaiset, että jollakin tavalla kesän alkamisesta on nautittava.

Koska viikonloppuna ei ole tiedossa valmistujaisia eikä sukujuhlia, päädyin siihen, että pidän oman yksityisen lukujuhlan. Kunhan selviän tämänpäiväisistä opiskelutavoitteistani (yksi suomenkielinen ja kaksi englanninkielistä artikkelia) ja kauppareissusta (mitä olisi lukumaraton ilman hyvää ruokaa?), omistan aikani toistamiseen tänä vuonna pelkästään lukemiselle. 

Ulkonäöstä ei ehkä uskoisi,
mutta kyse on harvinaisen
mukavasta nojatuolista.

Olen jo nyt hillittömmän innoissani! Ensimmäisenä odottaa keskeneräinen Ehkä rakkaus oli totta, ja muu pino pitää sisällä Moyesia, Smithiä, Anderssonia. Alvtegenin Todennäköinen tarina ja Schlanskyn Kirahvin kaula ovat etukäteen minulle kovin tuntemattomia, mutta avoimin mielin onkin mukavaa lähteä lukemaan. Jotta lukeminen ei varmasti loppuisi, olen hamstrannut nojatuolin viereen pari runokirjaakin. Ja aina on olemassa varapino, josta voi valita mieleistänsä luettavaa. Tästä päivästä ei tule sellaista jäätävätunnelmaista pönötysjuhlaa, jossa hymyillään väkinäisesti ja keskustellaan sellaisten hahmojen kanssa, joiden seurassa ei oikeasti tekisi mieli olla. (Sen verran juhlallisesta tapahtumasta olkoon kuitenkin kysymys, että kuoharilasille saa tulla käyttöä.)

Aurinkoista päivää teille kaikille! Joko suunnitelmat juhlaviikonlopulle ovat selvät? Piiloudutteko juhlivalta nuorisolta (kuten minä, tai no, ehkä menen puistoon lukemaan, jos sää sallii), vai onko tiedossa suuret pippalot?

P.S. Olen viime aikoina havahtunut tapaani puhua nuorisosta ja nuorista. Sanan nuoriso käyttö epäilemättä vanhentaa minua vuosikymmenillä, koska ulkoistan itseni tehokkaasti tuosta innokkaasta, rempseästä, vielä vähän viattomastakin joukkiosta. Olen kuitenkin 23 (toisinaan innokas ja rempseä, viattomasta en tiedä...), en siis vielä kovin vanha. Lukiolaiset tuntuvat lähinnä pikkusisarilta. Nuorten kanssa työskennelleenä en kuitenkaan mitenkään voi pitää itseäni enää nuorena. En ikävä kyllä kuulu enää siihen joukkoon, ja nuoretkin taitavat pitää minua aikuisena (vaikka eräs kohteliaasti huomauttikin kaverilleen, että minulta pitää kysyä, kuinka nuori se on). Ihan täysin en kuitenkaan ole nuorten maailmasta syrjäytynyt, sillä pelkään törmääväni töistä tuttuihin teineihin muun muassa vaatekaupoissa (vähäks ois noloo!). Ja voi sitä riemua, kun tutut nuoret bongasivat minut vappuna yo-lakki ja haalarit päällä. Silloin tunsin itseni nuoreksi, vähän liiankin.