Maarit Verronen: Keihäslintu

Maarit Verronen: Keihäslintu
Tammi 2004
175 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Ou. Tällaisiako olemme?

"(--) Tanita huomasi miettivänsä vain, kannattaisiko hänen sittenkin jatkaa iltapäivällä töitä, vaikka loppupäivä oli luvattu vapaaksi. Hänellä oli pieni epämukava tunne siitä, että hän kenties oli aika tunteeton. Mutta toisaalta – miksi olisi niin kovin tunteellinen pitänyt olla? Mitä hyötyä siitä olisi ollut kenellekään?"

Novellikokoelma tunteettomuudesta, vääryydestä, siitä, mihin ihmisyyden huonot puolet voivat johtaa.

Verronen: Verrosesta tuli aikanaan yksi suosikkikirjailijoistani aivan kertaheitolla. Luin yhden teoksen, sitten toisen, lopulta ahmin muutaman novelliteoksen peräjälkeen. Muistan vieläkin, miten ihastuin Luolavuosiin, luin hellepäivinä parvekkeella, seuraavana päivänä jo hakemaan lisää Verrosia lähikirjastosta. Nautin Verrosen tyylistä. En pidä liiallisesta kuvailusta, pitkitetyistä selostuksista, vaan minusta on mukavaa edetä ja samalla aikaa upota pohtimaan merkityksiä. Koska olen tutustunut kirjailijan tuotantoon laajasti, olen oppinut tuntemaan Verrosen tyylin ja teemat. Minusta on hienoa, ihailtavaa, että teoksiinsa pystyy tuomaan samoja teemoja, samoja näkökulmia ja henkilötyyppejä olematta kuitenkaan toistava. Lukijana on palkitsevaa tunnistaa, että tässä on taas tuttua, onnistunutta Verrosta. Keihäslintu ei tässä suhteessa petä: yksinäisyys, saaret, tutkijuus ja tunteettomuus kietoutuvat kokoelman tärkeiksi osiksi. Sellainenkin asia on Verrosesta vielä mainittava, että hänen teoksensa ovat avanneet minulle novellimaailman hienouden. Aiemmin olen karttanut novelleita, pidän enemmän jatkuvuudesta, haluan tutustua hahmoihin, mutta Verrosen novelleissa on jotakin sellaista tiiviyttä, ihmisluonnon aitoa pohdintaa, joka vetää minua kovasti puoleensa.

Toiminta: Verrosen kieli on toiminnallista, aktiivista. Päältä katsoen Verronen kuvaa henkilöiden toimintaa ulkopuolisesti, mitään muuta sanomatta. Esimerkiksi Kari vihasi ja halveksi professoria -novelli on täynnänsä toiminnallisuutta, tekojen kuvaamista: Kari väittelee, lähtee ulkomaille, lähettää sähköpostia, kaverit vastaavat. Pitkiäkin aikoja kuitataan lyhyillä virkkeillä, mikä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Verronen olisi ujuttanut kertomuksiinsa syvyyttä. Olen aina ihaillut sellaista kirjoittamista, jossa vähäisellä kerronnalla saadaan sanotuksi paljon. Verrosen maailmassa pidän erityisesti siitä, että lukija saa ratkoa tekojen taustoja, syitä ja merkityksiä, antaa jokaiselle toiminnalle symbolisen merkityksen. 

Ihmisluonne: Novellikokoelman ensimmäinen osasto käsittelee ihmisluonnetta, sen pahuutta ja tunteettomuutta. Kertomusten päähenkilöt ovat tunteettomia, välinpitämättömiä, kovaluonteisia hahmoja. Pahuus ja välinpitämättömyys näkyvät jo pienissä lapsissa, ja ihmisluonnon karua vaikutelmaa korostaa Verrosen ulkopuolisuuteen, järkiperäisyyteen ja objektisuuteen pyrkivä kerrontatyyli. Henkilöhahmot historioineen ja ajattelutapoineen ovat kiinnostavia, ja pidän siitä, miten Verronen saa ihmishahmot vaikuttamaan niin rationaalisilta mutta samaan aikaan huterilta, horjuvilta. Keihäslintu osoittaa, että ihmisyydessä on paljon epäonnistunutta, tuhoavaa.

Seuraukset: Kokoelman toisessa osassa Verronen siirtyy yksilöstä yhteisöön. Yksilöiden tunteettomuus johtaa koko kulttuurin muuttumiseen, taantumiseen. Elinpiirit ja -yhteisöt pienenevät, katoavat, ovat sukupuuton partaalla. Osaston ensimmäinen, kutistuvasta diktatuurista kertova novelli oli yksi suosikkejani: siinä konkretisoituu hienolla tavalla se, miten tosiasioita kieltäydytään näkemästä, miten ulkopuolisille on aina annettava vakuuttava kuva oman elinyhteisön toiminnasta. Tutkijapariskunnan matka heimoyhteisöön on yhtä lailla kiinnostava tarina ihmisluonteesta, hyväuskoisuudesta mutta myös siitä, miten heimoyhteisön kulttuuri on kadottanut inhimillisyyden, menettänyt ihmisyyden hyvät puolet. Verronen käsittelee novelleissaan taitavasti sitä, miten yhteisöt romahtavat, tärkeät hahmot uhkaavat jäädä historiaan. Viimeinen osasto tuo hiukan lohtua, muistuttaa siitä, miten menetettyjä yhteisöjä, henkilöitä ja eläinlajeja olisi syytä suojella:

"Se, mitä sukupuuttoon kuolleista eläimistä oli jäljellä, oli maailmanperintöä ja kuului kaikille. Sitä ei saanut noin vain hukata."

Yhteys: Keihäslinnun takakansi lupaa temaattisen yhteyden siivetönruokin traagiseen kohtaloon, sukupuuttoon. Kokoelmaa lukiessa on selvää, että kertomukset käsittelevät ihmisyyden rappeutumista, yhteisöjen muuttumista, pahuuden ja tunteettomuuden seurauksia. Yhteys siivetönruokkiin ei kuitenkaan aukea hetkessä, ellei ole tutustunut takakanteen. Itse kokoelmassa yhteys kirjoitetaan auki vasta viimeisessä osastossa, jonka novellit rakentuvat päähenkilönaisen siivetönruokkiseikkailuihin. Minulle tämä viimeinen osasto ei oikein auennut, se ei vakuuttanut minua tai syventänyt kokemustani aiemmista novelleista. Mainitsin edellä pitäväni yhtenäisyydestä, siitä, että hahmoihin voi tutustua, mutta tällä kertaa se olikin häiritsevää. Tässä kokoelmassa nautin eniten yhtäläisyyksien havaitsemisesta, ja siivetönruokin tarina jäi minulle etäiseksi. En saanut linnuista sellaista sidosta muihin novelleihin kuin olin toivonut (lintuharrastelijana vakuutuin takakannesta, mutta petyin siis). Kaksi vahvaa osastoa nostivat kuitenkin lukukokemuksen elinvoimaiseksi.