 |
Helmi Kekkonen: Suojaton
Siltala 2014
Kansi: Satu Ketola
159 s.
Pisteitä: 4/5
|
Helmi Kekkosen kolmas romaani Suojaton on kaunista mutta haikeamielistä luettavaa. Suojaton kuvaa Isan elämää kahdessa aikatasossa: nykyhetkessä, jossa jokin on mennyt pieleen, ja menneessä, jossa tytön kasvua kuvataan äidin näkökulmasta. Paljastuu, että Isa on jo lapsena vähän erilainen kuin muut: vähäsanainen, pohtiva, etäinen, läheisyyttä karttava. Ympäristö ei oikein osaa vastata hänen tarpeisiinsa, minkä takia nuorena Isa nauttii huomiosta, jota saa vähän turvattomimmiltakin ihmisiltä.
Helmi Kekkosen Suojaton-romaania kuvaillaan monessa paikassa nuoren, joukosta poikkeavan tytön kasvutarinana, mutta minulle kirjassa tärkeäksi nousi erityisesti sen äitikuvaus. Osa luvuista kerrotaan Hannelen, äidin, näkökulmasta. Kuten omaelämäkerrallisessa teoksessaan Olipa kerran äiti, myös Suojattomassa Kekkonen tuo esiin äitiyteen liittyviä ristiriitaisia tunteita. Kun lapsi ei kehity samalla tavalla kuin ikäisensä eikä äidin huolta oteta tosissaan, äitiys ahdistaa: kykenenkö vastaamaan lapsen tarpeisiin? Äiti saattaa kaivata lapseltaan asioita, kuten sylittelyä, joihin lapsi ei ole halukas tai valmis. Pelko, ahdistus ja väsymys, mutta toki myös rakkaus, kuuluvat äitiyteen - ja niitä Kekkonen kuvaa lohdullisesti. Pidän todella paljon siitä tavasta, jolla Kekkonen normalisoi äitiyteen liittyviä vaikeita, jopa tabuina pidettyjä tunteita.
Miten hän selittäisi, että joskus kun tyttö imi raivokkaasti maitoa hänen ruhjotusta nännistään ja kipu viilsi aina selkärankaan asti, hän ajatteli miltä tuntuisi antaa tyttö pois, kenelle tahansa, minne vain, maailma oli täynnä äidiksi ja isäksi haluavia, ehkä toiset hoitaisivat kaiken paremmin kuin hän, eivät väsyisi, eivät koskaan hermostuisi. Tämän kaiken hän olisi halunnut sanoa Elisalle. Ettei hän osannut, että häntä kauhistutti se miten vaikeaa tämä toisella kerralla oli, eikö sen pitänyt olla toisinpäin? Hän halusi liikuttaa aikaa, olla nuorempi ja vahvempi. Hän halusi nukkua ja olla rauhassa. Yksin, edes muutaman tunnin. Hän vihasi sitä miten helpottavalta ajatus luovuttamisesta tuntui, häpesi sitä miten paljon kaipasi elämää ennen Isaa, miten paljon vertasi tyttöä Kaihin joka oli aina nukkunut hyvin --.
Suojattoman Isaa voisi kuvailla erilaisilla diagnostisilla nimikkeillä, mutta en pidä sitä tässä tärkeänä. Teos herättää ennemminkin kysymään, miksi meillä on käsitys siitä, millainen lapsi on normaali, ja miten tämä käsitys ohjaa meitä lapsen käyttäytymisen tulkinnassa. Toisaalta on tärkeää tunnustaa, että lapsilla voi olla erityistarpeita, joihin he kaipaavat aikuisen apua. Erityislasten vanhemmat taas saattavat uupua, ja jos apu ei koske koko perhettä, perhe-elämästä ja vanhemmuudesta voi tulla rankkaa, vaikka lastaan miten rakastaisi. Suojaton osoittaa myös sen, että jos lapsi ei saa riittävästi kokemuksia siitä, että hän on turvassa ja hänen tarpeisiinsa osataan vastata, moni asia voi mennä elämässä toisin kuin kukaan olisi halunnut.
Lopuksi on vielä kiitettävä Suojattoman ulkoasusta vastannutta Satu Ketolaa: sinisenharmaa, utuinen kansikuva on maalauksellisen kaunis.
Kommentit
Lähetä kommentti