Kirjallisuus kriisistä selviytymisen välineenä - Petri Tammisen Meriromaani lohduttaa

Petri Tamminen: Meriromaani

Otava 2015

Kansi: Piia Aho

142 s.

Pisteitä: 5/5

Ei käyne kieltäminen, että koronavirus on aiheuttanut maailmanlaajuisen kriisin. Jälkeenpäin voinee puhua myös jonkinlaisesta sukupolvitraumasta. 90-luvun lamaan syntyneenä tuntuu hurjalta, että oma lapsi syntyy tällaiseen pelottavaan maailmantilaan. Epätoivon, huolen ja pelon keskellä on pitänyt määrätietoisesti etsiä lohtua, ja yksi paikka, josta olen sitä löytänyt, on tuttu kirjallisuus. 

Petri Tammisen pieni Meriromaani on minulle Muumilaakson marraskuuhun rinnastuva lohtukirja. Meriromaanin elämänviisaus ja lyhyet, toteavat virkkeet tuovat, jos eivät toivoa niin ainakin turvaa tilanteeseen, jossa maailma myrskyää ja ihmisiä uppoaa myrskyjen mukana. Meriromaani on myös monella tapaa ajankohtainen kirja: se kertoo kriiseistä ja niistä selviytymisestä. 

Meriromaanin päähenkilö on Vilhelm Huurna, josta kasvaa kapteeni. Merionnea Huurnalla ei ole, vaan hänen laivansa uppoavat kerta toisensa jälkeen. Elämä ei oikein ota sujuakseen muutenkaan, vaan epäonni toisensa jälkeen seuraa Huurnaa. 

Koronakriisin keskellä minua puhuttelee Meriromaanissa erityisesti se, miten Tamminen kuvaa kriisin keskellä olevia. Huurnan laivoissa reagoijia on monenlaisia. Toiset väittävät aina tienneensä, että juuri näin, huonosti, tulisi käymään, toiset tärisevät köydessä kiinni, toiset kykenevät toimimaan. Ne, joiden toimintakykyyn luotti, eivät ehkä kykenekään toimimaan, kun taas ne, joiden ei ajatellut selviytyvän, saattavatkin saada poikkeustilanteessa yllättäviä voimia. Kaikki toiminta- ja reagointitavat ovat oikein ja luonnollisia - sitä, miten itse kriisissä reagoi, on vaikea hallita. 

Vaikka Huurnalle kerta toisensa jälkeen käy huonosti, jotenkin hän aina selviytyy. Toisinaan häntä auttaa se, että huomaa, että hän saa kaikesta huolimatta ottaa askeleensa edelleen yhden kerrallaan: kaikkea ei tarvitse tietää ennakolta, ja hetkessä eläminen on riittävä tapa selviytyä. Ja vaikka elämän kareille ajautuminen onkin traagista ja traumatisoivaa, useimmiten asiat päättyvät hyvin: 

Silloin hän avasi silmänsä ja huomasi, että hän sai kuitenkin olla ja elää, kulkea maan päällä etelään tai pohjoiseen tai olla vaikka kulkematta, pysyä tässä. Aina hänellä kuitenkin olisi elämä ja sillä arvo, tämän elämän itsensä arvo, laivat olivat uponneet mutta hän ei. 

Tammisen romaani on symbolinen tarina elämästä ja sen karikoista, traumoista, kriiseistä ja niistä selviytymisestä. Vaikeuksilta ei voi välttyä, ja toisinaan ihmisiä kuolee, mutta hetki hetkeltä selviytymällä voi löytää elämäänsä jälleen toivoa. Myös sillä, että edes hetkeksi pystyy näkemään huoliensa ulkopuolelle, on vaikutusta:

Ensin riitti että vilkaisi. Kohteella ei ollut merkitystä, pääasia että hetken katseli ja sillä mielellä että tosiaan näki. Ponnistuksen jälkeen sai levätä ja antautua murheilleen, mutta pian piti katsoa uudestaan, uteliaisuutta varovasti houkutellen. Kolmannella kerralla mieleen saattoi jo nousta jokin katsomisen kohteeseen liittyvä ajatus. 

Tällä tavoin katselemalla hän pääsi toisaalle, ei kovin kauas mutta sinne asti mitä kulloinkin katseli, ja kun hän palasi sieltä, hän huomasi liikahtaneensa sen verran, että näki murheensa eri kulmasta kuin äsken, jolloin se vielä täytti näkökentän.