Itsetietoinen energiajuomaromaani nauraa meille mutta näkee myös hyvän - arvioitavana Ekholmin Planet Fun Fun

Johannes Ekholm: Planet Fun Fun
Otava 2020
361 s.
Pisteitä: 4/5

Päivää ennen kuin alan lukea Johannes Ekholmin Planet Fun Funia, ilmenee, että tamperelainen jäähalli - anteeksi, monitoimikeskus - on nimetty sponsorinsa mukaan Uros Liveksi. Twitter täyttyy satiirisista nimiväännöksistä (Kives Colosseum on suosikkini, joskin Sonniareena toiminee arjessa myös) ja toisaalta niistä, joiden mukaan Uros on vain euro ulkomaankielellä lausuttuna ja jotka eivät mitenkään ymmärrä, miten Uros voisi viitata sukupuoleen. Somekohu on väistämättä mielessä, kun tartun Ekholmin romaaniin, enkä voi olla ajattelematta, miten ajankohtaisen teoksen Ekholm on kirjoittanut.

Ekholmin toisen romaanin lähtökohdat ovat jotakuinkin seuraavat. Valokuvakeskuksen pihasta on tuhottu taideteos. Naistenlehden toimittaja pyrkii selvittämään haastatteluilla, mitä oikeastaan on tapahtunut. 

Johannes Ekholm ottaa Planet Fun Funissa taitavasti haltuun nyky-yhteiskunnan markkinointikeskeisiä diskursseja. Suomen ensimmäisenä energiajuomaromaanina markkinoitu Planet Fun Fun nauraa tavalle, jolla kieltä käytetään tarkoittamatta mitään, ja ihmisille, jotka uskovat koreisiin myyntilauseisiin. Se, että jonkun työ on "konkretisoida ja manifestoida erilaisia asioita", tuo väistämättä mieleen Tampereen yliopistonin jargonin pienten tulipalojen sytyttelystä. Suoraan todellisuudesta voisi olla myös valokuvakeskus, jonka kansainvälistä lyhennettä edes työntekijät eivät muista oikein.

Mutta vaikka Planet Fun Funin hahmot saattavat vaikuttaa karrikoiduilta, heissä on paljon todellista. Ekholm onnistuukin paitsi satirisoimaan nykysukupolvea, myös osoittamaan sen hyvät puolet. Yhteiskuntakritiikki voi aluksi naurattaa, mutta lopulta lukijan on pysähdyttävä kysymään, pitäisikö näin sittenkin ajatella. Ehkä instituutioita todella pitäisi horjuttaa ja hajottaa? Ehkä työelämän ongelmia ei pitäisi ohittaa olankohautuksella? Planet Fun Funissa henkilöt ovat, kaikessa äärimmäisyydessään, valmiita toimimaan omien aatteidensa eteen.

Yksi kiinnostava juonne Planet Fun Funissa on se, miten romaani kommentoi itsetietoisesti romaania taidemuotona. Romaanin maailmassa Finlandia-palkinto on myönnetty teokselle, jossa ei ole yhtään sanaa vaan, kriitikon mukaan, "jokainen pois jätetty virke on rauhoittava, pysäyttävä". Taiteen merkityksestä keskustellaan heti romaanin alusta lähtien - jopa taiteen tuhoaminen näyttäytyy mahdollisuutena tulkita ja uudelleentuottaa teoksia tai kiinnittää ihmisten huomio niihin.

SUSAN: Lähinnä mä ajattelen että jos taiteen tehtävä on kulkea oman aikansa valtavirtaa vastaan niin silloin just aktivismitaide epäonnistuu siinä pahiten, koska nimenonaan status quon kritisoiminen on se mitä taiteilijoilta täl hetkellä vaaditaan.
LINDA: Mä uskon että on paljon mitä voi pelastaa vielä. Ja siks on must haitallista jos taide tai journalismi tai mitä ikinä sä nyt ootkaan tekemässä - toimii tavalla joka vaan lannistaa ihmisiä ja uskottelee et kaikki toivo on jo mennyt, mitään ei kannata tehdä.

Planet Fun Fun on kiinni nykyajassa myös rakenteellisesti. Episodimainen, paikoin poukkoileva jäsennys sopii romaaniin ja nyky-yhteiskunnan kuvaamiseen mainiosti. Leipäteksti rakentuu erilaisista teksteistä: välillä jäljitellään litteroitua haastattelua, toisinaan tapahtumia selostetaan Hesarin uutisartikkelina ja arvioina, välissä edetään perinteisemmän kerronnan avulla. Kollaasimaisuus ja eri tekstilajien hyödyntäminen on toteutettu hyvin.

Kaiken kaikkiaan Planet Fun Fun on kiinnostava teos niin yhteiskunta- kuin taidekriittisten näkökulmiensa takia. Rakenteellisesti Planet Fun Fun on myös onnistunut ja riittävän eheä. Jos tykkäsit Sara Stridsbergin Unelmien tiedekunnasta, kannattaa tutustua myös tähän.