keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Alice Walker: Häivähdys purppuraa

Alice Walker: Häivähdys purppuraa
WSOY 1986 (1982)
Suom. Kersti Juva
360 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Au. Vaikuttava.
Häivähdys purppuraa ei ole kepeä, vaaleanpunainen höttökertomus. Se on kantaaottava, vaikuttava ja koskettava romaani rotusorrosta, seksuaalisesta hyväksikäytöstä, väkivallasta ja yhteiskunnallisista oloista. Se kertoo ensisijaisesti Celien, teini-iässä lapsia saaneen, raiskatun ja pahoinpidellyn, tumman nuoren naisen tarinan. Se kertoo pakkoavioliitosta, raiskauksista ja väkivaltaisesta avioliitosta. Se kertoo koko yhteiskunnan tasolla toteutettavasta järjestelmällisestä syrjimisestä, joka johtaa siihen, että rodullistetut elävät omaa, varsin syrjäytynyttä elämäänsä. 

Celie sopeutuu kohtaloonsa - muitakaan vaihtoehtoja ei ole. Hän hoitaa aviomiehensä lapsia, joutuu sietämään miehensä tekemät raiskaukset ja kärsii muustakin väkivallasta. Käännekohta Celien elämässä on se, kun laulaja Shug asettuu asumaan heille - elämä saa myös positiivisia sävyjä. Celie ihastuu, mutta samalla kyse on naisesta, jota Celien aviomies on rakastanut ennen. Shugista löytyy kuitenkin lohtua epätoivoiseen elämään. Vaikka Häivähdys purppuraa ottaa kantaa rotusyrjintään, se nostaa esiin myös yhteisöjen sisäiset ongelmat. Useimmat romaanien miehistä näyttyvätkin väkivaltaisina, alistavina hahmoina. Walker osoittaa, millainen moninkertainen taakka on olla musta nainen. 
Mies on kaiken turmellu, se sano. Se on sun leipälaatikossa, se on sun päässä, se on radiossa. Se yrittää saada sun uskomaan että se on kaikkialla. Kun alat uskoa että se on kaikkialla, alat luulla että se on Jumala. Mutta e se ole. aina kun yrität rukoilla  ja langanpäähän ilmestyy mies, käske sen painua hiiteen, Shug sanoo. Kuvittele tilalle kukkia, tuuli, vettä, iso kallio.
Mutta ei se niin helppoa ole. Mies on ollu sillä paikalla niin kauan että ei se tahdo häipyä. Se uhkaa salamalla ja tulvilla ja maanjäristyksillä. Tulee tappelu. Minä en juurikaan rukoile. Aina kun kuvittelen kiven, minä heitän sen.
Amerikan rodullistettujen lisäksi Häivähdys purppuraa on kannanotto myös siirtomaapolitiikkaa ja kolonisaatiota vastaan. Osuus, jossa Celien sisko Nettie lähettää kirjeitä Afrikasta, onkin varsin kiinnostava ja pohdin sen merkitystä pitkään. Nettie on lähtenyt Afrikkaan rodullistetun lähetysssaarnaajaperheen mukana. Toisella mantereella kohtaavat toisaalta länsimaalaisuus ja alkuperäiset kulttuurit, toisaalta erilaiset ihonvärinsä takia syrjityt ryhmät. Jouduin kamppailemaan itseni kanssa, jotta en niputtaisi amerikkalaista siirtomaaperhettä samaan kulttuuriryhmään afrikkalaisten kanssa - eihän heitä yhdistänyt kuin rodullistaminen. 

Afrikka-osuus hahmottaa lukijalle kolonisaation vallan. Englantilaiset valtaavat sademetsäalueet ja rakentavat tien. Paikkakunnan kansa on aluksi innoissaan, kunnes totuus tulee ilmi: kumitehdas jyrää heidän oikeutensa ja heidän maansa, pakottaa heidät orjiksi omille mailleen. Kansa taistelee kolonisaatiota vastaan ja pitää kiinni jopa haitallisista riiteistään, kuten tyttöjen ympärileikkauksesta, jotta pystyisivät osoittamaan, että heillä on jotakin omaa jäljellä. Englannissa Nettielle käy selväksi, millä tavoilla länsimaalaiset ovat toisten kulttuuria riistäneet: 
"Työmme rupesi selviämään Englannissa koska englantilaiset ovat lähettäneet lähetyssaarnaajia Afrikkaan ja Kiinaan ja Herra tietää mihin jo yli sadan vuoden ajan. Ja mitä kaikkea he ovatkaan tuoneet tullessaan! Me vietimme muutaman aamupäivän heidän museoissaan ja ne olivat täynnä jalokiviä ja huonekaluja ja turkismattoja ja miekkoja ja vaatteita, jopa hautoja kaikista niistä maista joissa he olivat olleet. Afrikasta siellä oli tuhansia maljakoita ja astioita ja naamioita ja kulhoja ja koreja ja patsaita - ja kaikki niin kauniita että on vaikea kuvitella että niitä ihmisiä jotka ovat ne valmistaneet ei enää ole olemassa."
Walker kirjoittaa elävää kieltä: Häivähdus purppuraa on puhekielinen, yhteisönsä puhetapaa heijasteleva teksti. Kieli- ja tyylivalinta tuo tekstiin aitoutta, vaikka onkin sanottava, että se tuottaa suomennokselle haasteita: on vaikea tietää, mihin murteeseen suomennoksessa tehdyt ratkaisut vertautuvat ja onko alkuperäisessä tekstissä käytetty vain puhekielistä vai myös hieman ontuvaa kieltä (osoittamaan, että kielellinen kouluttautuminenkin on etuoikeus). 

Walkerin teos kattaa monta synkkää aihetta, ja tulin pohtineeksi sitäkin, joutuuko Walkerin tapainen, rodullistettu kirjailija ottamaan harteilleen kaikki, rodullistettuja koskeet ongelmat, kirjoittamaan kaikesta, puolustamaan kaikkea sitä, mitä me valkoiset olemme sortaneet ja sorramme. Vaikka Häivähdys purppuraa on täynnä monenlaisia synkeitä teemoja, Walker ei kuitenkaan mässäile pahalla ololla. Siinä onkin syy, miksi Walkerin romaani on niin vaikuttava. Hänen pinnalta kepeä, huumorintajuinen ja itseironinen tekstinsä kattaa vaikeita aiheita raiskauksesta, lapsen hyväksikäytöstä ja perheväkivallasta aina kolonisaation asti - ja samalla lukijaa ei kuitenkaan raasteta verille. Kyse on pikemminkin siitä, että lukijan on nähtävä ironian, huumorin ja päähahmojen selviytymiskeinojen taakse. On nähtävä, että elämästä ei tule mitään, ellei tarraudu edes niihin yksittäisiin onnen hetkiin, joita elämästä voi löytyä. 

Walkerin romaani ansaitsee ehdottomasti kunniansa. Pohdin lukiessani kuitenkin omaa asemaani ja toisaalta kirjan kohderyhmää. Minusta tuntui, että tietyssä mielessä tätä kirjaa ei ole kirjoitettu minulle. Romaanin yleisluonnollisiin teemoihin - vaikkapa perheväkivaltaan tai perhesuhteisiin - voin tietysti samastua, mutta rotuun perustuva syrjintä ei kuulu omiin elämänkokemuksiini. Walkerin romaani kuitenkin tarjoaa väylän kurkistaa maailmaan, josta muuten tietää hyvin vähän. Uskon romaanin olevan tietyille yhteisöille hyvinkin tärkeä, ja toivoisin, että tästä puhuttaisiin meilläkin enemmän. 

Tämä romaani sopii erinomaisesti feministiseen lukuhaasteeseeni, minkä lisäksi osallistun Suketuksen Muuttoliikkeessä-haasteeseen (mitä tulee siirtomaapolitiikkaan).

Myös Suketus, Liisa, Annika ja Norkku ovat lukeneet teoksen.

4 kommenttia:

  1. Walker oli pitkään mulle se kaikkein rakkain kirjailija ja toki edelleenkin, mutta on tullut myös muita hänen rinnalleen. Kirjoitin graduni Walkerin romaanista Meridian ja siinä jouduin useita kertoja tilanteeseen, jossa mietin, että mitä oikeutta minulla on sanoa siitä mitään ja huomaan, että vastaavaa pohdintaa sinäkin olet käynyt ja hyvä niin. Me valkoiset emme ymmärrä, emmekä tiedä kaikkea, vaikka usein käyttäydymme kuin näin olisi.

    On hyvin terveellistä myöntää omat rajansa ja antaa näyttämö hänelle, joka on asian paras asiantuntija.

    Kiitos kun toit tämän teoksen blogiisi.


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvin sanottu! Feminismi on kyllä opettanut, että toisinaan on hyvä antaa tilaa ja ääni sille, joka muuten jätetään syrjään ja jonka kokemusmaailmaan jokin asia mahtuu. Valkoisena tähän teokseen ei pysty samastumaan, muttei se tietenkään tarkoita sitä, etteikö teos opettaisi meillekin paljon. Tämä on hieno romaani tärkeästä aiheesta, ja oikein harmittaa, etten ollut aiemmin kuullut Walkerista.

      Poista
  2. Tämä oli aivan järkyttävä kirja ja elokuva myös. Tätä ei pysty unohtamaan koskaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä herättää kyllä tunteita. Elokuvaversio kiinnostaa kyllä myös.

      Poista