maanantai 30. tammikuuta 2017

Petri Tamminen: Suomen historia

Petri Tamminen: Suomen historia
Otava 2017
157 s.
Pisteitä: 4/5
Helsinkiläisellä Marianne Kinbergillä oli nälkä sodan alusta loppuun. Silakkakaupan jonossa Marianne pyörtyi; seuraavaksi jonoon lähti isosisko mutta pyörtyi hänkin; lopuksi jonotti äiti mutta pyörtyi. Joka pyörtymisellä meni jonossa paikka.

Petri Tammisen kirjoja odotan aina. Meriromaani on yksi rakkaimmista lukukokemuksistani, ja olenkin lukenut sen blogiaikana jo kahdesti. Joka kerta tuolla vähäsanaisella ja vähäeleisellä pienoisromaanilla tuntuu olevan sanottavaa elämästä. 

Suomen historia on muisto- ja novellikokoelma, joka koostuu 71 luvusta tai novellista (miten rakenteen nyt sitten haluaakin määritellä). Yläluvut pitävät sisällään yhden tai useamman mininovellin. 

Tamminen hallitsee tyylilajinta. En tiedä toista yhtä hyvää tiivistäjää, joka niin vähässä - vaikkapa neljässä virkkeessä - voi kertoa kokonaisen tarinan. Muistan, miten lukion äidinkielenopettajamme luki meille Tammisen Muistelmia ääneen. Niitä piti aikoinaan analysoida myös pääsykokeissa. Tamminen ei sano paljon mutta kertoo sitäkin enemmän. On oltava ovela, että voi jättää lukijalle vastuun poimia havaintoja sellaisistakin asioista, joita ei varsinaisesti sanota ääneen. 

Suomen historian vahvuuksia ovat moniäänisyys ja arjen äänien esittäminen. Teos pohjautuu sadoille haastatteluille, ja moni Suomen historiallisia tapahtumia kokenut pääsee kertomaan, miltä mikäkin hetki on elämässä tuntunut. 

Suosikiksi tämä teos ei kuitenkaan noussut. Teos on yhtenäinen ja johdonmukainen, mutta ei tutustuta kokonaisiin henkilöhahmoihin. Suomen historia onkin välähdyksiä menneistä. Koko teoksen lukeminen yhdellä istumalla ei ehkä ollut viisain valinta - paras olisi lukea pala palalta ja jäädä sitten hetkeksi ihmettelemään. 

Historiasta kirjoittaessa on aina nostettava esiin myös kysymys siitä, mitä historiasta kerrotaan. Tammisen kokoelmassa naisetkin pääsevät ääneen, mutta feministinä jäin miettimään, miten ja mitä naisten kertomuksista lukijalle esitetään. Talvi- ja jatkosota saavat eniten tilaa, mikä toisaalta on luonnollista (koska itsenäisyyden säilyminen pohjautuu näihin traagisiin taisteluihin). Toisaalta mietin, voiko Suomen historiaa lähestyä välillä toisinkin. 2000-luvulla oma vahvin kokemukseni Suomen historiasta on Jokelan kouluammunta, joka määritti omaa koulutaivaltani jonkin verran. Muistan hiljaisen hetken auditorissa ilmaisutaidon tunnilla, muistan myöhemmän Kauhajoen ampumisen ja miten siitä tiedotettiin lukiossa historian tunnilla. Näistä teoista ei Tammisen romaanissa mainita.

Toisaalla: Mitä luimme kerran -blogissa todetaan, että vaikka teos ilmentää klassista suomalaista huonoa itsetuntoa, siinä tarjoillaan hienosti muistot eteenpäin. Järjellä ja tunteella -blogissa lukukokemus oli virkistävä, ja Lukupinossa pohditaan elävää historiaa ja nimetään Tammisen teos "pelkäksi elämäksi".

2 kommenttia:

  1. Olipa ihanaa löytää täältä Meriromaanin ystävä! Se on pieni suursuosikkini.

    Tämäkin kyllä kolahti. Säästeliäs ja napakka kerronta viehättävät.

    Oli muuten pysäyttävä tuo muistosi 2000-luvulta. Omilta lukioajoiltani 80-luvulta karmein muisto on Tsernobyl, jota ei heti edes ymmärretty.

    VastaaPoista
  2. Meriromaani on aivan ihana! Siitä saa lohtua, jos oma laiva joskus joutuukin haaksirikkoon. Aina voi rakentaa uuden ja seilata sillä uppoamiseen asti :D

    Tuo on kiinnostavaa, miten noita isoja (uutis)tapahtumia muistaa hyvinkin tarkasti. Ihmismieli toimii jännästi.

    VastaaPoista