Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana

Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana

Otava 2011 (2009)

Suom. Sari Karhulahti

Pisteitä: 4/5

Senegalilainen luki kaksisivuisen hautajaiskuvauksen. Hän pysähtyi vähän väliä juodakseen kulauksen vettä ja kuulosti sitä ranskalaisemmalta, mitä tunteellisemmaksi tuli, kunnes jokainen r-kirjain sorahti kurkussa. Hänen lopetettuaan kaikki kääntyivät katsomaan Edwardia – jopa ugandalainen, joka näytti unohtaneen olevansa ryhmän vetäjä. Edward pureskeli piippuaan miettiväisenä ennen kuin sanoi, etteivät tämäntyyppiset homotarinat oikeastaan kuvanneet Afrikkaa.
”Mitä Afrikkaa?” Ujunwalta pääsi. 

Novellikokoelma Nigeriasta, naisista, maahanmuutosta ja kulttuureista.

Kuuntelin juuri Chimamanda Ngozi Adichien, yhden lempikirjailijani, vaikuttavan puheen. Yhden tarinan vaara -puheessa Adichie esittelee ja ottaa kantaa siihen, millaisia seurauksia on sillä, että Afrikasta - maanosasta, ei maasta - kerrotaan ja opitaan vain yksi tarina. Adichie osoittaa, miten länsimaissa ajatellaan, etteivät afrikkalaiset voi olla samanlaisia kuin länsimaalaiset - hänen ei ollut oletettu osaavan käyttää hellaa. Toinen esimerkki - joko Yhden tarinan vaara - tai We all should be feminist -puheesta - oli tilanne, jossa Adichie sai kritiikkiä eräältä vanhemmalta mieheltä. Tämän mukaan Adichien romaani ei vastannut todellisuutta, muun muassa siksi, että ihmiset ajoivat autoa.

Mitä tähän voisi sanoa? Me länsimaalaiset opimme näkemään Afrikan, tuon valtavan maanosan, yhtenäisenä, katastrofien valtaamana paikkana. Ainoa tarina, jota olemme tottuneet kuulemaan, on se, jossa lapset näkevät nälkää, ovat pulleavatsaisia ja tyhjäsilmäisiä. En voi kieltää, etteikö minuakin olisi sosiaalistettu tähän samaan tarinaan - vasta nyt, yli kaksikymppisenä, alan hahmottaa, että toisenlaisiakin tarinoita on. Gaile Parkinin kertomat pelastaja-sankaritarinat eivät ole ainoa tapa hahmottaa länsimaalaisuutta ja afrikkalaisuutta. Erojen sijaan voi korostaa samankaltaisuutta, Adichie muistuttaa. 

Huominen on liian kaukana konkretisoi Adicien poliittisen pyrkimyksen monien tarinoiden kertomisesta. Afrikkalaisten tarinat -tematiikkaan liittyy erityisesti novelli Loikkivan apinan kukkula. Se kertoo afrikkalaiskirjailijoista, jotka kokoontuvat kirjoittamisretriittiin. Novellin keskushenkilönä on Ujunwa, nigerialaisnainen, joka alkaa huomata, miten epäreilusti ulkopuoliset määräilevät, millaisia tarinoita Afrikasta - ikään kuin kyse olisi yhdestä yhtenäisestä paikasta - saa kertoa. Novelli nostaa esiin tärkeitä feministisiä kysymyksiä: miksi valtaapitävät määrittävät, millaisia toisten tai toiseuden kertomukset saava tolla? Miksi naisia kohdellaan ala-arvoisesti? Miksi yhteiskunta ja sen ihmiset mahdollistavat seksismin ja kolonialismin? Tarina on vaikuttava: jos haluaa oppia ymmärtämään tarinallistamisen merkityksiä, kannattaa valita tämä teksti. 

Huominen on liian kaukana esittelee monia kiinnostavia tarinoita ja hahmoja. Varsinkin naiset pääsevät kokoelmassa ääneen. Adichien kuvaamassa Nigeriassa on ihan tavallisia ihmisiä: köyhempiä, rikkaampia, onnellisia, kärsineitä. On heteroita ja homoja. Musta, homoseksuaalinen nainen on ihmistyyppi, josta on vaiettu kauan. Kunnioitan suuresti Adichien kykyä nostaa rohkeasti esiin ne äänet, joita kirjallisuudessa ei usein kuule. Olen oppinut Adichielta paljon.

Adichien novellit ovat vahvasti feministisiä. Niissä pääsevät ääneen vähintään kahden syyn - rodun ja sukupuolen - takia syrjityt naiset. Adichie osoittaa, että nigerialaista naista syrjitään kotimaan lisäksi myös ulkomailla. Kotona Nigeriassa osa perheenjäsenistä saattaa arvostaa poikia ja poikien poikalapsia enemmän; toisaalta länsimaihin on juurtunut rasismi. Monet Adichien hahmoista saavat huomata, että naisena eläminen ei ole kovin helppoa. Nainen ei saa ääntään yhtä helposti kuuluviin.

Monissa novelleissa nousee esiin myös yhteys Yhdysvaltoihin. Adichie kirjoittaa taitavasti maahanmuutosta ja sen aiheuttamasta hämmennyksestä. Yhdysvaltoja ja länsimaita ei näytetä ideaalina paikkana, joka tarjoaa paratiisimaisen elämän. Pikemminkin monelle hahmolle käy päinvastoin: joutuu pelkäämään, että omat lapset eivät arvosta tai omaksu nigerialaista kulttuuria; ruoka ja arkiset tavat ovat erilaisia; yhteiskunta tai oma mies pakottaa toimimaan itselle epäluonnollsiella tavalla.

Kaiken kaikkiaan Adichien kokoelma on kiinnostava ja monipuolinen. Kuten Walkerin romaania lukiessani, myös tämän teoksen kohdalla mietin, joutuvatko - tai haluavatko - rodullistetut naiset nostamaan esiin mahdollisimman monta epäkohtaa, joille lukijoiden pitäisi avata silmänsä. Adichiekin puhuu niin monesta: maahanmuutosta, köyhyydestä, sukupuolesta, väkivallasta, surusta...Toisaalta nämä kaikki asiat kietoutuvat toisiinsa. Vaikka useimmissa novelleissa helpotus elämään löytyy, jäin kaipaamaan vieläkin positiivisempia tarinoita. Miksi? En osaa sanoa. Lopulta päädyin kuitenkin ajattelemaan sitä, miten feminismi on muuttanut tapaani lukea kirjoja. Huominen on liian kaukana -kokoelman novelleja ei ehkä ole kirjoitettu minulle. Kaikkea ei kirjoiteta minulle, valkoiselle naiselle. Kirja on aivan eri tavalla tärkeä niille, jotka pystyvät samastumaan Adichien hahmojen kokemuksiin. Minun roolini toimivana, tuntevana ja samastuvana lukijana on muuttunut. Minusta on tullut kuuntelija. Sekin on tärkeä tehtävä: kuunnella, millaisia kokemuksia tästä maailmasta toisilla on. 

Lopuksi en malta olla ihmettelemättä, minkä takia suomennetun kokoelman nimeksi on nostettu eri nimi kuin alkuperäisversiossa? Adichien alkuperäinen kokoelma on nimeltään The thing around your neck, kun taas käännösversio saa nimensä myöhemmästä novellista. Kuka on vastuussa tästä politiikasta, ja mikähän nimivalintaan on johtanut? Mitä se kertoo Adichien kirjailijuuteen ja toisaalta novellikokoelman tematiikkaan suhtautumisesta? Millaisia seurauksia nimikäännöspolitiikalla on? 

Osallistun kokoelmalla kolmeen haasteeseen: Muuttoliikkeessä-haasteeseen, novellihaasteeseen ja feministiseen lukuhaasteeseen.

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka, Kirjainten virrassa, Pihin naisen elämää